Traumojen vaikutus kehoon ja kehon hoito osana terapiaa

Tämän artikkelin aihe syntyi kirjoittajan havainnoista; puhuminen ei aina riitä traumojen hoidossa.

Havaintoja vahvistaa aivotutkimus (25), jossa on todettu, että traumaattiset kokemukset ovat

tallentuneet muistin ei-kielelliselle puolelle. Artikkelissa käsitellään traumoja, mielen ja kehon

yhteyttä. Sitä miten traumat vaikuttavat kehoon: muistin ja aivojen toiminnan sekä

immuunijärjestelmän ja hermoston toiminnan muutoksina.

Kehon hoito osana traumaterapiaa käsitellään kahdesta eri näkökulmasta: 1) kosketusta käyttävien

hoitojen yhdistäminen psykoterapiaan ja 2) ei-kosketusta käyttävät, mutta kuitenkin suoraan kehoon

vaikuttavat menetelmät. Traumoja voidaan hoitaa kehosta usealla erilaisella menetelmällä.

Tärkeintä on integrointi traumaterapiaan ja sopivuus asiakkaalle.

Artikkelin näkökulma on rajattu käsittelemään erityisesti I-tyypin traumojen hoitoa (esim. PTSDoireet),

masennus, psykosomaattiset oireet, paniikkireaktiot, somatisaatio, uupumus; unohtamatta

kuitenkaan varhaisempia traumoja (II-tyypin), jotka voivat olla hoidettavien oireiden taustalla ja

luoda haavoittuvuuden I-tyypin traumalle. Useimmiten näiden välillä on sama trauman

”tunneteema”.

Traumojen hoidossa tarvitaan sekä sanoja, puhumista ja kognitiivista ymmärrystä, että kehon

implisiittiseen muistiin vaikuttavia menetelmiä, jotka tuovat kokemuksellisia muistoja ja kehossa

koettuja tunteita. Niiden integrointi terapiaprosessiin asiakkaan tarpeita ajatellen tuo

mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen hoitoon, jossa huomioidaan mielen, kehon ja traumojen välinen

yhteys.

Johdanto

Uudet aivotutkimukset (18,23,25) kertovat sen minkä kirjoittaja on havainnut käytännön

terapiatyössä. Aina puhe ei yksin riitä traumojen hoidossa. Kehon kanssa työskentely

terapiahoidossa on tuonut kirjoittajan kokemuksesta selvää lisäapua asiakkaalle. Näitä havaintoja on

kuvattu tässä artikkelissa muutamalla käytännön esimerkillä, joissa kehokeskeistä hoitoa on

yhdistetty traumaattisen kriisin, viivästyneen surun, psykosomaattisten oireiden, paniikkireaktioiden

ja uupumuksen hoitoon. Maggie Phillips (2000) on kirjoittanut uudesta näkökulmasta, kuinka

yhdistää erilaisia kehokeskisiä menetelmiä traumojen hoidossa. Hänen kokemuksensa ovat lähellä

kirjoittajan omia asiakashavaintoja kehon hoidon yhdistämisestä psykoterapiaan.

Ihmistä hoidetaan erillisistä näkökulmista: psyykkisesti ja somaattisesti. Traumat tuovat yhteen

aivot, mielen ja kehon (25). Puhumista hoitona käyttävät terapeutit usein vierastavat kehossa

tapahtuvia hoitoja. Kehon kanssa työskentelevillä terapeuteilla ei ole useinkaan

psykoterapiakoulutusta. He ovat kuitenkin havainneet kehon suoran hoidon tärkeyden ja

kritisoivatkin usein liiallisesta keskittymisestä älylliseen ja kognitiiviseen keskusteluun. Antti

Pietinen (15) arvostelee psykoterapeutteja liiallisesta keskittymisestä kognitiiviseen, älylliseen ja

kognitiiviseen keskusteluun ja tulkintoihin unohtaen kehossa olevien traumojen ja tunteiden

läpielämisen. Voimakkaita tunteita on pidetty jopa vaarallisina terapiaprosessin kannalta. Merja

Seider (2000) kirjoittaa fysioterapeutin näkökulmasta: yhteistyö mielenterveystoimistojen kanssa on

tärkeää, jottei fysioterapia jää irralliseksi osaksi asiakkaan kokonaiskuntoutumista. Asiakkaan

kehon tietoisuuden lisääntyminen, ruumiin hallinnan lisääntyminen ja ruumiin tuntemusten

syventäminen voivat olla osana fysioterapeuttista työskentelyä. Tässä artikkelissa käsitellään sitä,

kuinka trauma vaikuttaa sekä mieleen että kehoon ja kuinka traumaa voidaan hoitaa sekä mielen

että kehon kautta. Käyttäen sekä kognitiivista ajattelua, ymmärrystä, puhumista ja sanoja sekä

hoitamalla kehossa olevia tunteita. Ihmisen kokonaisvaltaisuus vahvistuu traumojen näkökulmasta.

Hoitotiimit antavat mahdollisuuden yhdistää puhumista käyttävät ja kehoa suoraan hoitavat

menetelmät. Psykoterapeutit voivat myös itse asiakastyössään, kosketusta käyttämällä, huomioida

traumojen vaikutusta kehoon.

Traumojen tutkimisessa ja hoidossa kehon merkitys on oivallettu vasta viime vuosien aikana.

Posttraumaattisen stressihäiriön (PTSD) diagnoosissa 1980-luvulta lähtien (DSM III ja IV) on

oireiden luettelossa ollut lisääntyneitä yliviritystilan oireita, kuten nukahtamisvaikeudet,

ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet, liiallinen varuillaanolo ja pelokkuus sekä herkistyneitä

ruumiillisia reaktioita traumaattisista tapahtumasta muistuttavissa tilanteissa (kohta D). Näiden

oireiden alkuperä ei ole kuitenkaan suoraan yhteydessä siihen, että trauman vaikutukset ovat

kehossa (esim. 3,14,18,23,25). Traumoja on käsitelty joko psykologisena tai lääketieteellisenä

ilmiönä. Traumojen hoidossa on ollut vain harvoja teorioita ja menetelmiä, joilla trauman

vaikutuksia hoidetaan suoraan kehosta osana terapiaprosessia (18).

Trauma vaikuttaa kehoon

Vasta viime vuosina on kirjoitettu siitä, että PTSD on autonomisen hermoston jatkuva, ylivirittynyt

tila (18). Sokissa tapahtuu trauman lukkiutuminen fysiologiseksi tilaksi, jossa ”jähmettynyt

energia” ei pääse purkautumaan. PTSD voi kehittyä, jos ylivirittynyt energia ei pääse

purkautumaan taisteluksi tai paoksi. Traumojen hoidossa on kyse tämän kehoon lukkiutuneen

energian vapauttamisesta. Tämä koskee erityisesti ”sokkitraumoja”, jotka ovat yksittäisiä

traumaattisia kokemuksia. Kehityksellisten traumojen hoito (esim. lapsuuden hyväksikäytön

aiheuttama) on aina monimutkaisempaa (3). Kehon kanssa suoraan työskentely voi olla voimakas

terapeuttinen työväline. Somaattisen vaikutuksen hoito voi nopeuttaa terapiaprosessia, erityisesti Ityypin

traumojen (ja PTSD:n ) hoidossa (14).

Traumoilla on kuitenkin muitakin vaikutuksia kuin PTSD. Bessel van der Kolk (1996) käytttää

traumasyndrooman käsitettä kuvaamaan traumojen vaikutuksia. Traumasyndroomat pitävät

sisällään PTSD:n lisäksi seuraavat diagnoosit: akuutti stressihäiriö, somatisaatio, rajatilapersoona,

paniikkihäiriöt, complex PTSD. Traumat on jaoteltu myös I- ja II-tyypiksi, joista edellinen kertoo

yhden yksittäisen trauman vaikutuksista ja jälkimmäinen varhaisessa kehityksessä alkaneen ja

pitkään jatkuneen traumatisoitumisen vaikutuksista. Traumojen hoidossa onkin tärkeää arvioida

traumatyyppi, sillä hoito on erilaista eri traumatyypeisssä. Tässä rajoitutaan tarkastelemaan kehon

tärkeyttä erityisesti I-tyypin traumojen hoidossa, jolloin yksittäinen traumaattinen kokemus on

aiheuttanut kehoon sokkitilan. Oireet voivat olla PTSD, paniikkihäiriö, akuutti stressihäiriö tai

somatisaatio. Tämän artikkelin ulkopuolelle jäävät complex PTSD eli II-tyypin traumojen

kehovaikutukset ja niiden hoito. Daniel Siegel (1999) on esittänyt viitekehyksen siitä, kuinka

varhaiset vuorovaikutussuhteet ja kiintymyskäyttäytyminen vaikuttavat aivojen toimintaan.

Toistuvat kokemukset varhaisessa vuorovaikutuksessa tulevat koodatuiksi implisiittiseen muistiin

odotuksiksi ja malleiksi kiintymyssuhteista. Niillä on yhteys turvallisuuden tai turvattomuuden

tunteisiin.

Posttraumaattinen stressi (PTSD) ja keho

Stressi on kehon reaktiota erilaisiin vaatimuksiin. Traumaattisesta kokemuksesta syntynyttä stressiä

on nimetty traumaattiseksi stressiksi. Monesti on väärin luultu, että kaikki trauman kokeneet

kehittävät PTSD:n. Eri tutkimusten mukaan keskimäärin noin 20%:lla trauman kokeneista voidaan

todeta PTSD. Kuitenkin voidaan arvioida, että useammilla on posttraumaattista stressiä (PTS),

vaikka he eivät saisi PTSD:n diagnoosia. PTS on posttraumaattista stressiä, joka on syntynyt

traumaattisen kokemuksen kautta. Nämä ihmiset voivat hyötyä myös traumaterapiasta (18). PTS,

posttraumaattinen stressi, on kehon reagointia, niin kuin ”tavallinenkin stressi”. Kehon

yhdistäminen psykoterapiaan soveltuu kirjoittajan mielestä monien oireiden hoitoon, joiden

syntyperänä voivat olla traumaattiset altistumiset.

Trauman vaikutukset kehoon

Tässä kappaleessa tarkastellaan traumojen vaikutusta kehoon, hermoston ja muistin näkökulmasta.

Somaattinen muisti kertoo kehon hermostollisesta verkostosta ja muistin implisiittisestä, eikielellisestä

järjestelmästä.

Mikä on somaattinen muisti?

Somaattisen muistin ymmärtäminen on tärkeää PTSD:n ja muiden traumaperäisten oireiden

hoidossa. Somaattisen muistin ytimenä on muistin implisiittinen, ei-kielellinen järjestelmä.

PTSD:stä kärsivillä on mielikuvia, kehon tuntemuksia, impulsiivista käyttäytymistä, joka ei ole

yhteydessä sanoihin ja ymmärrykseen (eksplisiittinen muisti). Somaattisen ja implisiittisen muistin

parempi ymmärrys voi auttaa traumojen hoidossa yhdistämään implisiittistä ja eksplisiittistä muistia

toisiinsa (18).

Somaattinen muisti käsittää kehon hermostollisen verkoston, jota kautta informaatio kulkee aivoista

kaikkialle kehoon. Informaatio kulkee hermosolujen ja synapsien yhteyksien kautta. Ihmisen

hermosto on jakautunut sensoriseen, autonomiseen ja somaattiseen hermojärjestelmään.

Traumakirjallisuudessa on käsitelty eniten autonomisen hermoston toiminnan muutoksia.

Jokainen tunne on tulosta aivojen säätelemästä yhteisvaikutuksesta sensorisen, autonomisen ja

somaattisen hermoston välillä (18). Tieteessä käydään kiistaa siitä mitä tunteet todella ovat ja miten

ne toimivat. Yhteistä eri teorioille on kuitenkin se, että tunteet ovat kompleksisia kognitiivisia

prosesseja ja fyysisiä muutoksia kehossa (esim. autonomiseen hermostoon ja hormoneihin

vaikuttavia) aiheuttavia (23). Traumat vaikuttavat tunteiden kokemis- ja säätelykykyyn ja siten

myös fysiologisesti kehoon.

Sensorinen muisti ja trauma

Muistin ensimmäinen vaihe on tiedon keruu, joka tapahtuu sensorisen hermoston avulla. Se

jakautuu exteroseptiseen (välittää tietoa kehon ulkopuolelta eri aistien avulla) ja interoseptiseen

(välittää tietoa kehon sisältä lihasten ja kudosten avulla).

Interoseptiivinen hermosto jakautuu proprioseptiseen, joka antaa palautetta keholle siitä missä

asennossa ihminen on – tieto tulee sydämenlyönnistä, hikoilusta, lämpötilasta, lihasjännityksestä –

sekä vestibulaariseen, joka auttaa kehoa ylläpitämään tasapainoista asentoa ja suhteuttamaan kehoa

maan painovoimaan. Lisäksi interoseptiseen hermostoon kuuluu kineettinen aistimus, joka auttaa

kehon eri osien koordinoinnissa (18).

Sensorinen hermosto liittyy traumaattiseen ja somaattiseen muistiin. Ensimmäiset vaikutelmat

traumaattisesta kokemuksesta tulevat aistimien välityksellä (sekä exteroseptisten että interoseptisten

kautta). Ne eivät koodaudu sanoiksi, vaan ovat somaattisia aistimuksia, kuten hajuja, ääniä, kuvia,

tunto- ja kosketusaistimuksia, liikkeitä, asentoja, kehon sisäisiä aistimuksia. Nämä aistimukset

tallentuvat implisiittiseen muistiin, kehoon ja visuaalisiksi kuviksi tunnetilaoppimisen avulla.

Samanlainen ärsyke voi aktivoida tällaisen muiston (18).

PTSD on autonomisen hermoston jatkuva yliviritystila – somaattinen dissosiaatio kertoo mm. trauman aiheuttamasta tunnottomuudesta

Traumat vaikuttavat kehoon samalla tavalla kuin mieleenkin, ääripäiden kautta (10) (vrt. PTSD:n

diagnoosi DSM 1V; väkisin mieleen tunkeutuvat mielikuvat ja välttäminen, puuduttaminen sekä

muistamattomuus). Kehossa vastaavat reaktiot voivat olla esim. autonomisen hermoston

ylivireystila tai toisaalta somaattisenkaltainen dissosiaatio, joka voi olla mm. kehon ”puutuneisuutta

tai jäätyneisyyttä”.

Peter Levine (1997) kirjoittaa, että traumaattinen kokemus aiheuttaa ihmisessä aina jossakin määrin

autonomisen hermoston ylivirittyneisyyttä ja jähmettymistä (freesing), joka voi ilmetä

kyvyttömyytenä liikkua sekä avuttomuutena. Näiden lisäksi trauma voi aiheuttaa myös

dissosiaatiota sekä kehossa lihasten supistumista, jännitystä ja kireyttä.

Autonomisen hermoston jatkuva yliviritystila

PTSD:n ytimenä on autonomisen hermoston yliviritys. Traumaattisen kokemuksen aikana kehossa

tapahtuu sympaattisen hermoston toiminnan kiihtymistä (esim. kiihtynyt sydämentoiminta, kylmä

hiki, nopeutunut hengitys, liika valppaus). Jos nämä oireet jatkuvat pitkään, ne voivat johtaa esim.

unihäiriöihin, ruokahalun menetykseen ja keskittymisvaikeuksiin.

Aivojen limbinen järjestelmä reagoi uhkaan tai traumaattiseen tilanteeseen vapauttamalla

hormoneja. Traumat vaikuttavat siten hormonien eritykseen, mikä vaikuttaa koko neurologiseen

systeemiin (25). Hypotalamus aktivoi autonomisen hermoston sympaattisen hermoston, joka saa

kehon yliviritystilaan – valmiuteen taistella tai paeta. Kun (epinephrine ja norepinephrine) hormonia

vapautuu, aineenvaihdunta ja sydämen toiminta kiihtyvät, iho kalpenee kun veri virtaa iholta

lihaksiin ja keho valmistautuu nopeaan liikkeeseen. Jos taistelu tai pakeneminen ei ole mahdollista,

limbinen järjestelmä aktivoi samanaikaisesti autonomisen hermoston parasympaattisen ja

sympaattisen hermoston, ja seurauksena on kehon jähmettyminen (tonic immobility). Tässä tilassa

ihminen on ikään kuin ”valekuollut lintu”, joka ei pysty heti lentämään törmäyksen jälkeen, vaikka

olisikin elossa (18).

PTSD:ssä kortisonin (cortisol) vapautuminen ei ole riittävä pysyttämään kehon taistele tai pakene

reaktiota. Aivot toimivat ikään kuin uhka tai trauma jatkuisivat edelleen. Limbinen järjestelmä

aktivoi edelleen hypothalamusta, joka puolestaan saa autonomisen hermoston valmistamaan kehon

taisteluun, pakenemiseen tai jähmettymiseen, mikäli edellä mainitut eivät olleet mahdollisia. Tämä

voi jatkua, vaikka todellinen uhka tai traumaattinen tapahtuma olisi päättynyt. PTSD:stä kärsivillä

on krooninen autonomisen hermoston ylivirittyneisyystila, joka johtaa fyysisiin oireisiin, jotka ovat

usein ahdistuksen, paniikin, uupumuksen, lihasjännityksen, keskittymis- ja unihäiriöiden pohjalla.

Siten alun perin kehon selviytymisreaktiosta tuleekin häiritseviä oireita aiheuttavia. Tämän kehän

aukaiseminen on tärkeää PTSD:n hoidossa (18).

Normaalissa tilanteessa – ei traumatisoituneilla ihmisillä – autonomisen hermoston sympaattinen ja

parasympaattinen hermosto ovat keskenään tasapainossa. Sympaattinen hermosto aktivoituu sekä

positiivisessa että negatiivisessa stressissä ja parasympaattinen hermosto levossa, rentoutuneessa

tilassa, mielihyvässä ja seksuaalisissa kokemuksissa. Kun toinen on aktivoitunut, on toinen poissa

toiminnasta. Ne tasapainottavat toistensa toimintaa ja vuorottelevat normaalissa kehon

hyvinvoinnissa. Sen sijaan äärimmäisessä uhka- ja hätätilanteessa sympaattinen ja parasympaattinen

hermosto aktivoituvat yhtäaikaisesti, mikäli ei ole mahdollisuutta taisteluun tai pakoon. Tämä

laukaisee jähmettymisreaktion. Tästä seuraa hermoston lamaannus, kehon jähmettyminen ja

tunnottomuus. Seurauksena voi olla kyvyttömyys toimia, liikkua, puhua ja puolustaa itseä.

PTSD:ssä on krooninen autonomisen hermoston yliviritystila. Sympaattinen hermosto on jatkuvasti

aktivoitunut ja ihminen joutuu nopeasti ylivoimaisten tunteiden ja kehon reaktioiden valtaan. Tämä

taipumus tekee vaikeaksi kestää jokapäiväistä stressiä ja johtaa helposti uupumukseen.

Somaattisenkaltainen dissosiaatio

Somaattisenkaltainen dissosiaatio (somatoform dissociation) on Ellet Nijenhuisin (1999) käyttämä

käsite, joka kertoo siitä, että dissosiaatio vaikuttaa sekä mieleen että kehoon. Dissosiatiiviset häiriöt

(DSM III R) ovat häiriöitä tai muutoksia identiteetin, muistin ja tietoisuuden normaaleissa

integratiivisissa toiminnoissa (2,8). Somaattisenkaltainen dissosiaatio kertoo kehon fyysisistä

oireista, joita ei voi selittää lääketieteellisin keinoin. Niitä menetelmiä ja neurofysiologisia

prosesseja, joilla oireet syntyvät, ei vielä täysin tunneta. Somaattisen kaltaisessa dissosiaatiossa on

sekä negatiivisia että positiivisia oireita. Negatiiviset oireet ovat toiminnallisia menetyksiä:

tunteettomuus, muistamattomuus, motoriset häiriöt ja suggestiivisuus. Nijenhuis vertaa näitä oireita

Pierre Janetin (1907) ”mental stigma”-käsitteeseen. Positiiviset oireet (vasta Janetin ”mental

accident-käsitettä) voivat olla esim. pakonomaisia aistimuksia, kiputiloja, kuulohallusinaatioita,

motorisia häiriöitä (esim. ylimääräisiä lihasliikkeitä, jotka eivät ole tahdonalaisia) ja syömiseen

liittyviä häiriöitä.

Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoisimpia oireita ovat kehon tunnottomuustilat, joilla on

yhteys mentaalisen kokemuksen dissosioimiseen. Nijehuisin (1999) mukaan somaattisenkaltaiset

reaktiot, kuten tunnottomuus ja jähmettyminen, voivat olla samanlaisia kuin eläinten reaktiot

uhkatilanteissa. Jos eläin ei pysty taistelemaan tai pakenemaan uhkatilanteessa, sen kehontilanteessa

tapahtuu automaattisesti muutos. Eläin jähmettyy tunnottomaan tilaan, jossa kehon ja tietoisuuden

tila on muuttunut. Tämä reaktio voi tapahtua myös ihmisessä, mikäli taistelu tai pako ei ole

mahdollista. Kuitenkin ero eläimiin on mahdollisesti se, että tämä tila ei purkaudu luonnollisesti,

vaan se voi jäädä kehoon jähmettyneeksi kehotilaksi.

Samankaltaisia näkemyksiä on esittänyt myös Peter Levin (1997), joka kirjoittaa, että trauma rikkoo

kehon ja sielun yhteyden. Kehon aistimusten häviäminen on tyypillinen fyysinen ilmentymä

trauman aiheuttamasta tunnottomuudesta (numbness) ja yhteyden katkeamisesta traumaattiseen

kokemukseen. Nämä kehontilat ja –osat voivat olla tunnottomia ja niistä on usein yhteys poikki

muualle kehoon. Kehon tunnottomuus vaikeuttaa kehotietoisuutta ja kehon aistimuksien

tunnistamista. Kehotietoisuuden merkitystä traumojen hoidossa käsitellään myöhemmin

artikkelissa.

Somaattinen hermojärjestelmä ja traumat

Somaattinen hermojärjestelmä vastaa kehon tahdonalaisista liiketoiminnoista. Somaattisen

hermoston toiminnan ymmärtäminen selittää sitä, että traumaatttinen muisto voi tulla tietoisuuteen

kehon liikkeen tai asennon kautta. Psykomotorisessa fysioterapiassa (9) käsitellään psyykkisiä

ristiriitoja ja elämän peruskysymyksiä (eksistentiaalisia ongelmia) samanaikaisesti somaattisen

hoidon kanssa. Näitä viestejä kertovat lihaskireys, pidätetty hengitys ja kehon asennot. Kehon

asennon tasapainoisuus ja joustavuus voivat lisätä ihmisen kykyä kestää elämyksiä, joita yleensä

vähätellään tai jätetään tiedostamatta. Fyysisten oireiden hoitamiseen on kuuluttava asiakkaan

saattaminen tietoiseksi omista kokemuksistaan. Interventio lähtee asennon, lihaskireyden ja

hengityksen järjestelmällisestä hoidosta. Tietoisessa liikkeessä lihakset supistuvat ja

vastinparilihakset rentoutuvat. Lihasjännitys on jatkuvaa lihasten supistumista ja

kokoonvetäytymistä.

Somaattinen hermojärjestelmä ohjaa ihmisen liikkeitä hätätilanteissa, joissa laukeaa taistele-,

pakene- tai jähmetysreaktio. Autonominen hermosto ohjaa veren pois ihosta ja sisäelimistä kohti

lihaksia.

Traumojen hoidossa itsepuolustustaitojen opettelu voi antaa uusia resursseja ja kehoon voiman

tunnetta. Lihasten nopeat ja voimakkaat liikkeet ovat mahdollistaneet taistelun tai pakenemisen.

Motoriset liikkeet voivat myös vapauttaa jähmettymisreaktiota ja vapauttaa lukkiutunutta energiaa,

joka on jäänyt purkamatta taistelu- tai pakoreaktion estyessä. Lukkiutunut energia voi olla Peter

Levinen (1997) mukaan PTSD:n fysiologisena ytimenä. Oppimisella on merkitystä

itsepuolustusliikkeisiin. Ihminen toistaa niitä liikkeitä, joilla on ollut onnistunut lopputulos. Sen

sijaan epäonnistuneet itsepuolustusliikkeet häviävät liikevalikoimasta.

Traumat tallentuvat muistin ei-kielelliselle puolelle

Uusien aivotutkimusten mukaan traumat tallentuvat oikeaan aivopuoliskoon, muistin ei-kielelliselle

puolelle, implisiittiseen muistiin (25). Traumaattiset kokemukset eivät siirry pitkäkestoiseen ja

eksplisiittiseen muistiin, jossa ovat sanat ja ymmärrys merkityksistä – kuten tavalliset muistot.

Tämä johtuu heikentyneestä hippocampuksen toiminnasta. Lisäksi on havaittu, että aivoissa on

yhteys poikki vasemmalle aivopuoliskolle ja erityisesti Brocan puhetta tuottavaan alueeseen. Sen

sijaan amygdalan toiminta on kiihtynyttä.

Traumaattisille muistoille on tyypillistä, että ne ovat tallentuneet alkuperäisesti koettuina ja voivat

säilyä vuosikymmeniä muuttumattomina. Tämä voidaan havaita esim. EMDR-hoidon aikana,

jolloin asiakas kokee traumaattiset muistot kehossaan uudelleen ja alkuperäisesti koettuina.

Muistot voivat kuitenkin olla poissa muistista ja mielestä (dissosioituja), mutta eivät vaikuttamatta

mieleen ja kehoon. Dissosiaatio kertoo mielen ja kehon välisestä mielenkiintoisesta yhteydestä

(23).

Traumojen muistaminen on riippuvaista siitä tunne- ja fysiologisesta tilasta, jossa muistot ovat

syntyneet. Tätä kutsutaan (state dependent memory) tunnetilasta riippuvaiseksi muistamiseksi.

Siitä on selvimpänä kliinisenä esimerkkinä PTSD. Syvyyspsykologiaa ja psykoanalyysia

voidaankin ymmärtää siten, että dissosioidut ja tunnetilasta riippuvat muistot jäävät aktiivisiksi

tiedostamattomalla tasolla ja aiheuttavat psykologisia ja psykosomaattisia ongelmia (17).

Mielen ja kehon samanaikainen hoitaminen perustuu tunnetilasta riippuvaiseen muistamiseen,

oppimiseen ja käyttäytymiseen, joka on koodattu limbiseen ja hypothalamuksen järjestelmään.

Tämä järjestelmä välittää informaatiota mielen ja kehon välillä (17).

Immuunijärjestelmä ja traumat

Tutkimus on osoittanut selvän yhteyden stressin ja immuunijärjestelmän toiminnan välillä, ja tämä

vaikuttaa terveyteen (esim. 14). Emotionaalinen stressi tukahduttaa immuunijärjestelmän toimintaa.

Sen sijaan positiiviset ajatukset, asenteet ja mielikuvat voivat vahvistaa immuunijärjestelmää ja

parantaa sairaudesta toipumista. Psykoneuroimmunologia edustaa monitieteellistä tutkimusotetta,

jossa paneudutaan psyykkisten toimintojen, keskushermoston, aineenvaihdunnan ja

immuunijärjestelmän väliseen vuorovaikutukseen.

Suru (ja trauma) vaikuttavat kehoon biologisesti. Vaikutus on erilaista surun ja menetyksen eri

vaiheissa (19). Immuunijärjestelmän muutokset ovat keskeisiä sokin ja voimakkaiden tunteiden

kokemisen jälkeen. Sokissa keho on jatkuvassa hälytyksessä, sympaattisen hermoston kiihtyneessä

tilassa. Kriisin reaktiovaiheessa voimakkaat tunteet vievät energiaa kehosta. Itkeminen, raivo,

syyllisyys tai pettymykset kuluttavat kehon energiaa, jos niitä pidätellään ja torjutaan pois

tietoisuudesta. Myös niiden läpikäyminen kuluttaa kehon energiaa. Nämä vaiheet heikentävät

immuunijärjestelmän toimintaa, voivat aiheuttaa väsymistä ja uupumusta sekä joskus sairastumista

(19).

Kehon hoito osana traumaterapiaa

 

Kehon hoito traumaterapian eri vaiheissa

Kehollisuus näkökulmana voi olla mukana traumojen hoidon eri vaiheissa ja tavoitteissa.

Traumojen hoidossa on kaksi keskeistä tavoitetta: asiakas saavuttaa takaisin turvallisuuden tunteen

kehoonsa ja voi saada päätökseen keskeneräiset, lukkiutuneet ja usein myös kehitykselliset tehtävät

(25).

Howard Lipke (2000) luokittelee EMDR:n (Eye movement desensitization and reprocessing)

käytössä neljä eri vaihetta:

1) Pääsy olemassa olevaan informaatioon, josta osa on tallentunut (sanattomaan) implisiittiseen

muistiin ja osa (sanalliseen) eksplisiittiseen muistiin.

2) Uuden tiedon ja kokemuksen esittely ja opettaminen, joka voi tapahtua sekä sanallisesti että

sanattomasti.

3) Informaation prosessoinnin käynnistäminen.

4) Lopuksi informaatioon pääsyn estäminen.

Lipken mielestä nämä neljä vaihetta sopivat kuvaamaan kaikkia terapeuttisia prosesseja. Keho

voidaan ottaa hoitoon mukaan terapiaprosessin kaikissa eri vaiheissa.

Maggie Phillips ja Claire Frederick (1995) ovat esittäneet traumojen hoidon SARI-mallin, jossa on

neljä eri hoidon vaihetta. Asiakkaan on ensin vakiinnutettava turvallisuus elämäänsä (S), josta osa

on turvallisuutta kehossa. Kehon ylivirittyneisyystila, takaumat, paniikkitilat kehossa ja

puutuneisuus rikkovat luonnollisen mielen ja kehon yhteyden. Ihmisen keho reagoi tai jättää

reagoimatta ilman, että ihmisellä on tietoista yhteyttä kehoonsa. Fyysistä turvallisuuden tunnetta on

voitu saavuttaa myös terapeuttisen hieronnan avulla (25). Tavoitteena on palauttaa ihminen

yhteyteen omien sisäisten resurssiensa kanssa. Traumoja ei lähestytä suoraan kehon kautta, ennen

kuin kokemuksille on sanat ja ymmärrys ja sekä tunteiden kestokyky että persoonallisuus ovat

tarpeeksi vahvoja. Toisena vaiheena pääsy lukkiutuneisiin kokemuksiin (A), kolmantena vaiheena

uudelleenprosessointi (R) ja lopuksi integrointi (I). Kehollisuus voi olla mukana näissä kaikissa

hoidon vaiheissa. Traumojen hoidon perustana on aina turvallisuus terapiasuhteessa. Jos hoidossa

liian aikaisin ”avataan mennyttä” kehon kautta, lisää se useinkin oireiden voimakkuutta ja aiheuttaa

kestämättömiä tunteita, ja seurauksena voi olla uudelleentraumatisoitumista. Pelkästään

traumamuistojen löytäminen ei ole riittävää. Tarvitaan tunnetta ymmärretyksi tulemisesta,

turvallisuutta, fyysistä voiman ja pystyvyyden tilaa. Tärkeintä on merkityksen löytyminen

kokemuksille (25).

Kehon hoitamisen tavoitteita osana traumaterapiaa

Ensimmäinen vaihe kehoon fokusoituneissa hoidoissa on auttaa asiakasta luomaan kokemuksellinen

yhteys kehoonsa. Tästä yhteydestä Eugene Gendlin on käyttänyt nimitystä ”tunnettu aistimus” (felt

sense). Tätä yhteyttä kehoon on vaikea kuvata sanallisesti. Peter Levine (1997) kuvaa tätä kehon

tietoisuuden tilana, jossa keskittyminen kehon aistimuksiin tekee kokemuksen intensiivisemmäksi.

Se on luonnollisen elämän ja luovuuden tila. Trauma katkaisee yhteyden tähän kehon tilaan

suojellakseen ylivoimaisilta aistimuksilta ja tunteilta. Trauman hoidossa olisikin palautettava tämä

luonnollinen yhteys kehoon. Fokusointi somaattisesti kehoon lisää kehotietoisuutta sisäisenä

tunteena ja aistimuksena – eikä mentaalisena havaintona tai intellektuaalisena ymmärryksenä (4).

PTSD:ssä ja PTS:ssä ihmisiltä puuttuu usein tieto ja sanat, joiden avulla he voisivat antaa

ymmärryksen kehon somaattisille aistimuksille. Traumaterapian yhtenä tavoitteena on auttaa näitä

ihmisiä ymmärtämään kehonsa reaktioita. Kehon reaktiot täytyy kuitenkin ensin tuntea ja tunnistaa

kehossa. Sen jälkeen niille on annettava sanat, kuvattava niitä ja annettava merkitys nykyisessä

elämässä. Toisinaan tulee myös mahdolliseksi selventää näiden kokemuksien suhde ja yhteys

menneisyyden traumaattiseen kokemukseen(18).

Seuraavassa Babette Rothschildin (2000) esittämänä traumaterapian tavoitteet:

1. Yhdistää implisiittinen ja eksplisiittinen muisti, jotta traumaattisesta kokemuksesta voi tulla

yhtenäinen tarina. Kehon tuntemuksille merkityksen löytäminen on osa tätä tavoitetta.

2. Heikentää autonomisen hermoston ylivireystilan aiheuttamia oireita, jotka liittyvät erityisesti

traumamuistoihin.

3. Siirtää traumaattinen kokemus menneisyyteen: ”Se on ohi, minä selviydyin.”

Traumaterapian tavoitteena on auttaa asiakasta ajattelemaan ja tuntemaan samanaikaisesti.

Kokemaan kehon aistimukset ja tunteet sekä käyttäytymään samalla kun on tietoinen niiden

yhteydestä mielikuviin ja ajatuksiin, jotka antavat tapahtuneelle merkityksen. Samaan aikaan tulisi

huomioida, mitä tapahtuu kehossa, ja antaa sille sanat ja merkitys. Mielen ja kehon tulisi olla yhtä

aikaa mukana traumojen hoidossa. Psykoterapiassa on välineitä mielen kohtaamiseen ja

kehopsykoterapiassa kehon lähestymiseen (18).

Kehokeskeisissä menetelmissä asiakas kokee trauman hoidon aikana tai resurssien lisäämisen yhtä

aikaa ajatuksena, oivalluksena, tunteena ja kehollisena aistimuksena. Kokonaisvaltaisuus on

mukana tapahtuvassa muutoksessa.

Kehon kanssa työskenneltäessä keskitytään implisiittiseen muistiin. Lisäksi tarvitaan sanoja ja

ymmärrystä, joka tuo kokemuksen eksplisiittiseen muistiin traumatarinaksi ja yhtenäiseksi

muistoksi, jossa on kaikki elementit samanaikaisesti läsnä. Dissosiaatio rikkoo usein ehjän

kokemuksen. SIBAM-malli kertoo muistosta, jossa on mukana muistista sekä implisiittiset että

eksplisiittiset aistimukset. Pääsy traumamuiston implisiittiseen osaan (S=sensations, I=image,

B=behavior, A=affect) tapahtuu hyvin kehokeskeisillä menetelmillä. Sen lisäksi tarvitaan myös

ymmärrys merkityksestä, joka syntyy kognitiivisena ymmärryksenä, keskustelun ja sanojen avulla

(18).

Kehon tärkeyttä traumojen hoidossa olisi selvitettävä ja tutkittava lisää. Se puuttuu monesta

psykoterapeuttisesta teoriasta ja työskentelytavasta. Kehollisuus on kuitenkin yksilön tärkeä reitti ja

tie tunteisiin. Tässä artikkelissa tarkastellaan kehon hoitoa osana traumaterapiaa kahdesta eri

näkökulmasta: menetelmät, joissa ei käytetä kosketusta ja kosketusta käyttävät menetelmät.

Kehoa hoitavia menetelmiä, joissa ei käytetä kosketusta

Tässä osiossa tarkastellaan kahden eri kehoon vaikuttavan terapiamenetelmän käyttöä osana

traumaterapiaa – kehollisuus hoidon -näkökulmasta. Ensinnäkin Babette Rothschildin (2000) ja

Peter Levinen (1997) kehittämää keho-orientoitunutta psykoterapiaa ja toiseksi Francine

Shapiron kehittämää EMDR:ää (Eye movement desensitization and reprocessing) (ks. 4, 5, 6, 11,

12, 20).

Näitä menetelmiä käsitellään esimerkkien avulla, joissa kuvataan kehokielisesti menetelmien

yhdistäminen hoitoihin.

Esimerkki 1

Turvallisuuden ja hallinnantunteen vahvistaminen kehossa voi olla traumaterapian ensimmäisenä

tavoitteena (25). Erityisesti silloin, jos asiakkaan keho pettää (body´s betrayal). Silloin kehon

muistiin tallentuneet traumaattiset kokemukset purkautuvat esim. paniikkina tai muuna autonomisen

ja tahdosta riippumattoman hermoston reaktiona. Puhekyky, sanat ja ymmärrys voivat hävitä

tällaisessa tilanteessa.

Asiakas hakeutuu hoitoon ylivoimaisten tuskatilojen vuoksi, jotka näkyvät hänen kehossaan

voimakkaina punastumisreaktioina, kehon kylmyytenä, ihon kalpeina läiskinä, hikoiluna, sydämen

voimakkaana tykytyksenä ja tärinänä. Pinnalle nouseva itku, lamaannus ja kyvyttömyys puhua.

Tuskatila synnyttää paniikinomaisen reaktion, se on aktivoitunut erilaisissa tilanteissa, joissa on

läsnä muita ihmisiä.

Hoidon alussa avuttomuuden tunteet olivat hallitsevia niin asiakkaalla kuin terapeutin

vastatunteina. Sanoja ei ole asiakkaalla eikä terapeutilla. Terapeutti käsittelee omia

vastatunteitaan työnohjauksessa. Asiakas itkee ensimmäiset käyntikerrat tuskaansa ja on ikäistänsä

nuoremmassa egotilassa. Hänen kehonsa reagoi voimakkaasti sympaattisen ja parasympaattisen

hermoston reagoidessa yhtä aikaa. Kehon reaktiot kertovat autonomisen hermoston traumaattisesta

jähmettyneisyysreaktiosta: sympaattinen ja parasympaattinen hermosto aktivoituvat yhtä aikaa.

Asiakkaalta häviävät sanat, kyky kertoa mitä itsessä tapahtuu ja kyky olla vastavuoroisessa

terapiasuhteessa. Traumaattiset takautumat saavat vallan.

Terapeutti on läsnä ja rauhoittaa vähillä sanoilla. Turvapaikka löytyy ja sen kanssa työskentely

aloitetaan EMDR:llä (lyhyillä silmänliikesarjoilla ja taputuksilla). Asiakas rentoutuu ja

autonominen hermosto rauhoittuu. Toistetaan useassa terapiaistunnossa. Asiakkaalle alkaa tulla

kykyä ilmaista itseään ja tunnetilaansa sanoilla ilman että kehon tuskatila vie hallinnan tunteen.

Terapiassa aloitetaan keskustelu traumaattisista kokemuksista. Jatketaan EMDR:n käyttöä

resurssien juurruttamisella. Paniikkireaktiot alkavat harventua. Hoidossa kokeillaan myös

EMDR:n perusprotokollan käyttämistä traumaattisen kokemuksen poisherkistämiseksi, mutta

silmänliikkeiden alkaessa asiakas hätääntyy ja kokee tilanteen ylivoimaiseksi. Siitä luovutaan

yhteisestä sopimuksesta. Asiakkaalla ei ole vielä riittävästi tunteiden kestokykyä.

Terapiassa aloitetaan keskustelu tunteista (kuten syyllisyydestä ja vihasta) ja niiden ilmaisemisesta

sekä yhteydestä kehon reaktioihin. Samalla aloitetaan kehon hallinnan ja turvallisuuden tunteen

lisäämiseen vaikuttavien harjoitusten teko. Käytetään keho-orientoituneen psykoterapian keinoja

(18); esim. huomion kiinnittämistä yhtä aikaa sisäiseen kokemusmaailmaan ja ulkoiseen

ympäristöön; lihasten jännittämisellä lisätään tunteiden kestokykyä; harjoitellaan fyysisiä ja

henkisiä rajoja; ankkuroidaan kehoon erilaisia voimavaroja ja tehdään joitakin NLP:n

harjoituksia. Asiakas kokeilee näitä terapiaistuntojen välillä ja kokee saavansa niistä apua kehon ja

tunteiden hallintaan, kun kokee olevansa epävarmassa tilanteessa.

Sanoja tulee lisää terapiasuhteeseen. Tunteet ja kokemukset saavat enemmän ymmärrystä ja

tuskatilat eivät ole enää ylivoimaisia. Kehon reaktiot eivät saa enää valtaa ja oma keho on taas

enemmän turvallisesti omassa hallinnassa. Hoidon lopuksi kerrataan, mitä oppia on tullut:

turvapaikan käyttö, kyky rauhoittaa kehoa, uskallus hakea itselle apua, omien tunteiden ja kehon

reaktioiden parempi ymmärrys, tunteista puhuminen.

Tämän asiakkaan hoidossa EMDR (resurssien juurruttamisesta) ja kehokeskeinen psykoterapia

olivat käyttökelpoisia, koska hoidon alussa asiakkaalta puuttuivat sanat, samoin kyky kestää

voimakkaita tunnetiloja. Trauma oli myös silmin nähtävissä asiakkaan kehossa, joka aiheutti myös

kiusallisimmat oireet, jotka jatkuessaan olisivat johtaneet ajankohtaisiin ongelmiin ja

välttämiskäyttäytymiseen. Traumaattisten kokemusten hoitamiseen voidaan joutua palaamaan

myöhemmin, kun asiakkaalla on enemmän kestokykyä ja hän on itse halukas tämäntyyppiseen

työskentelyyn.

Kriisihoidossa on oleellista

1. Ongelma-alueen määrittäminen

2. Kriisityön tavoitteiden määrittely yhdessä asiakkaan kanssa

3. Hoitosopimuksen tekeminen

4. Varsinainen kriisityöskentely

5. Hoidon lopettaminen

6. Seuranta (esim. tapaaminen, kortin lähettäminen, puhelinsoitto puolen vuoden kuluttua

hoidon pättymisestä).

Kriisitilanteessa tarvitaan tilanteen selvittelyä ja kartoittamista, ongelman rajaamista ja

uudelleenarvioimista koko kriisihoidon ajalta. Potilaalle on hyvä selventää mahdollisimman

yksinkertaisesti, mitä on tapahtunut, mitä tunteita tilanne on hänessä herättänyt ja miten hän on

tilannetta käsitellyt.

(Maarit Lehtinen, Outi Leino: Kriisihoidossa. Soili Salmien 14.1.1999)

Kehon hoitaminen koskettamatta

Tässä esimerkissä esitetään Babette Rotschildin (2000) menetelmiä kehon hoitamiseksi ilman

kosketusta osana traumaterapiaa. Menetelmät pitävät sisällään kehon käytön resurssina,

turvallisuusankkurina, jarruna liian nopeasti ja voimakkaita tunteita nostavalle terapialle,

fyysisistä rajoista oppimisen, kehon aistimusten tunnistamisen osana kehotietoisuutta ja

huomion yhtaikaisen kiinnittämisen kehon sisäisiin aistimuksiin ja ulkomaailmaan. Nämä

menetelmät toimivat eri tavoitteisiin pyrkien: kehoa voidaan käyttää resurssina, ankkurina,

terapian toimivuuden arvioinnin mittana, terapian ja autonomisen hermoston liian kiihtyvyyden

jarruna. Menetelmät toimivat oivallisesti ja antoivat asiakkaalle konkreettisia välineitä tunteiden

säätelykyvyn kehittämiseksi. Ne lisäsivät myös hänen myönteisiä tuntemuksiaan itseään

kohtaan ja vahvistivat siten itseluottamusta.

EMDR vaikuttaa suoraan kehoon

Tässä asiakastapauksessa käytettiin lisäksi EMDR (Eye movement desensitization and

reprocessing) –menetelmää, jonka on kehittänyt Francine Shapiro (ks. edellä luetellut muut

lähteet, s.29). EMDR:n avulla voidaan kohdistetusti hoitaa lukkiutuneita traumaattisia

kokemuksia sekä mielestä että kehosta. Yksi mahdollinen syy, miksi EMDR on niin nopea ja

tehokas menetelmä, voi olla se tosiasia, että sen avulla voidaan saada yhteys kokemuksen

moniin eri puoliin. Ennen silmänliikkeiden aloittamista asiakasta pyydetään ajattelemaan

traumaattiseen kokemukseen liittyvää mielikuvaa, negatiivista kognitiota itsestä, tunteita ja

kehon fyysisiä aistimuksia (4). Hoidon fokusointi on siten yhtaikaa sekä implisiittiseen muistiin

(visuaalinen kuva, kehon aistimukset sekä tunteet) että eksplisiittiseen muistiin (käsitys itsestä

sanoja käyttäen).

EMDR opettaa asiakasta tulemaan tietoisemmaksi omasta kehostaan ja siinä olevista

aistimuksista. EMDR:n avulla voidaan vahvistaa erilaisia resursseja, joita asiakas tarvitsee.

Abreaktion aikana asiakas kokee voimakkaita tunteita, niiden helpottumisen ja muutoksia kehon

aistimuksissa. Tärkeää EMDR:n käytössä on vahvistaa kokemus siitä, että trauma on ohitse,

sillä traumatisoituneilla aivoilla on taipumus toistaa menneisyyttä. Trauman toistamispakko vie

aistimukset ja kokemukset pois nykyhetkestä. Limbinen järjestelmä reagoi ikään kuin trauma

tapahtuisi nykyhetkessä, vaikka järki ymmärtäisi, että se ei ole totta. Puhumalla ei saada aina

pelkästään etäisyyttä ärsykkeisiin (12). EMDR-protokollassa kehon läpikäymisen (body scan)

vaiheessa asiakas oppii tutkimaan oman kehonsa aistimuksia ja siten lisäämään kehotietoutta

(14).

Koskettamista käyttävien kehohoitojen yhdistäminen psykoterapiaan

Keskustelua käyttävä psykoterapia voi lähestyä kognitiivisia ja emotionaalisia muistoja tiettyyn

kokemustasoon asti. Kosketusta käyttävä kehoterapia voi antaa asiakkaalle ja terapeutille

pääsyn syvempiin ja vähemmän tietoisiin tunteisiin ja muistoihin ja siten lisätä asiakkaan

itsetuntemusta (24).

Psykoterapiassa asiakasta rohkaistaan puhumaan muistoista, jotka voivat nostattaa pintaan

kognitiivispohjaisia tunteita. Kun kosketusta käyttävää kehoterapiaa yhdistetään psykoterapiaan,

tunteisiin (kehossa oleviin aistimuksiin) päästään suoraan. Nämä tuntemukset herättävät lisää

muistoja eri aistimusten kautta (kosketus, maku, haju, kuulo, näkö), ja ne voidaan kokea

uudelleen turvallisessa terapiasuhteessa. Nämä tuntemalla koetut muistot ovat laadullisesti

erilaisia kuin kognitiiviset muistot. Verbaalisen psykoterapian ero psykoterapiaan, jossa

käytetään mukana kehoterapiaa, on juuri edellä kuvatun mukaisia (24).

Miksi koskettaminen voi olla avuksi PTSD:n tai PTS:n tai traumaan liittyvien oireiden hoidossa?

Tässä osiossa kirjoittaja kokoaa omia havaintojaan asiakastyöstä (6 vuoden ajalta) silloin, kun

koskettamista käyttäviä kehohoitoja on yhdistetty traumojen hoidossa psykoterapeuttiseen

työskentelyyn. Havainnot on yhdistetty niihin teoreettisiin ja tutkimushavaintoihin, joita on

esitetty Miten trauma vaikuttaa kehoon –otsikon alla.

1. Kehohoidot alentavat autonomisen hermoston ylivireystilaa ja voivat siten antaa

mahdollisuuden ymmärrykselle ja sanoille. Ylivirittyneessä hermoston tilassa

kognitiivinen tieto ei mene aivojen uloimmalle kuorikerrokselle, jossa on rationaalinen

ajattelu, loogisuus ja äly. Kyky loogisesti käsitellä asioiden välisiä yhteyksiä ei silloin

onnistu. Aivot toimivat kanavalla, jossa ärsyke menee suoraan thalamuksen kautta

limbiseen järjestelmään ja amygdalan kautta aktivoi autonomisen hermoston. Keskustelun

ja loogisen ajattelun avulla ei voida silloin käsitellä kokemuksia. Siksi hermoston

ylivireyttä on ensin hyvä laskea. Sen jälkeen on mahdollista paremmin lisätä ymmärrystä

sanojen avulla.

2. Sympaattinen hermosto aktivoituu traumatisoituneella nopeasti, pienistäkin uhkaa

muistuttavasta ärsykkeestä. Kehohoidot voivat vahvistaa parasympaattista lepohermostoa,

jota tarvitaan kehon rauhoittamiseksi. Sympaattisen ja parasympaattisen hermoston

välinen tasapaino on voinut muuttua traumatisoituneella. Ihminen sietää helpommin

stressiä silloin, kun sympaattinen hermosto ei aktivoidu niin helposti. Ihmisestä tulee

toisin sanoen rauhallisempi eikä hän joudu niin helposti eri tunnetilojen valtaan. Tämä

vähentää uupumisriskiä.

3. Kehohoidot lisäävät kehotietoisuutta ja vähentävät kehon puutuneisuutta sekä lisäävät

tuntoa eri kehon osissa. Kehon tunnottomuus (puutuneisuus) on voinut kehittyä useista

peräkkäisistä kehon ”jähmettyneisyystiloista” (uhka- ja traumatilanteissa), jolloin keho ei

ole palannut normaaliin tilaan. Tällainen puutuneisuus voi syntyä esim. perheväkivallan

seurauksena. Limbinen järjestelmä voi laukaista kehon ”jähmettymisreaktioin” taistele tai

pakene -reaktion sijasta silloin, kun on ollut pitkäaikaista traumatisoitumista.

Koskettamalla tai kysymällä kehon aistimuksista voidaan vähitellen herätellä asiakkaan

tietoisuutta omasta kehosta ja lisätä siten yhteyttä proprioseptiseen ja vestibulaariseen

hermostoon, jotka välittävät tietoa kehon sisäisestä hyvinvoinnista. Puutuneisuus voi

vähitellen heikentyä ja asiakkaalla voi olla jo mahdollisuutta kokea kehossa hyvänolon

tunteita. Nämä tunteet ovat voimavaroja.

4. Kehohoidot alentavat lihasjännitystä, joka on voinut syntyä jatkuvasta lihasten

supistumisesta stressin tai traumaattisen kokemuksen aikana. Tällainen lihasten

supistumistila voi jäädä päälle, vaikka välitöntä uhkaa ei enää olisikaan. Autonomisen

hermoston yliviritystila saa elimistön jatkuvaan taistelu- tai pakovalmiuteen. Motorinen

hermosto on jännittyneessä tilassa, valmiina taistelemaan tai pakenemaan nopeilla

liikkeillä. Tämä voi johtaa jatkuvaan lihasjännitykseen, mikä aiheuttaa usein erilaisia

kipuja ja särkyjä sekä muita kehon toimintahäiriöitä.

5. Kehohoidot vahvistavat ihmisen jaksamista ja voimavaroja antamalla hyvänolon ja

rentoutumisen tunnetta. Tämä voi herättää tunnetilamuistin kautta muita hyviä muistoja

kokemuksista.

6. Kehohoidot voivat lisätä ihmisen halua välittää itsestä. Halu säilyttää yhteys koettuun

hyvänolontunteeseen voi auttaa erottamaan itsessä hyvän olon ja pahan olon tunteen.

Tämä erottamiskyky on tärkeä taito kyvyssä elää omaa elämää. Traumat voivat opettaa

olemaan välittämättä itsestä, olemaan uhri, joka turtuu eikä tunne tunteita. Se mitä itselle

tapahtuu ei kosketa enää. Turtuminen on voinut tulla selviytymistavaksi, keinoksi selvitä

hengissä.

7. Kehohoidot vahvistavat asiakkaan kehotietoisuutta. Kehotietoisuus kertoo, mikä

terapiassa auttaa ja mikä on liikaa. Terapiassa asiakkaan keho kertoo totuuden. Asiakas

voi vastata terapeutin kysymykseen ”voitko hyvin” sanomalla voivansa hyvin, samalla kun

autonominen hermosto on ylikiihtyneessä tilassa sydämen hakatessa. Keho kertoo

totuuden. Sanat voivat olla ristiriidassa joko tietoisesti tai tiedostamattomasti. Babette

Rothscild (2000) korostaa asiakkaan somaattisen muistin tärkeyttä terapiaprosessia

ohjattaessa. Luottamus asiakkaan kehotietoisuuteen kertoo, mikä terapiassa auttaa, mikä

on liikaa, ja voi siten uudelleen traumatisoida.

8. Kehohoidot voivat vahvistaa turvallisuuden tunnetta kehossa. Traumatisoituneen keho on

”pettänyt” useita kertoja ahdistus-, paniikki- yms. reaktioilla. Kokemus siitä, että keho on

rauhallinen rentoutuneessa tilassa, voi lisätä luottamusta omaan kehoon. Turvallisuuden

tunteen vahvistaminen kehossa on yksi traumaterapian keskeisistä tavoitteista (25).

9. Kehohoidossa asiakas voi saada myönteisen tunteen ja mielikuvan omasta kehostaan.

PTSD:stä kärsivät eivät usein pidä kehostaan. Hoidossa on tärkeää antaa mukavia

kokemuksia omasta kehosta. Myönteinen kehokuva on tärkeä osa minuutta.

10. Kehohoidoissa voidaan myös lisätä ja vähentää lihasten toimintaa. Tämä harjaannuttaa

kinesteettistä aistia, joka auttaa myös tunnistamaan tunnetiloja ja sietämään voimakkaita

kielteisiä tunteita. Kehotietoisuus ja rajojen ja oman minän kokeminen vahvistuvat.

11. Kehohoidot lisäävät kehon liikkuvuutta. Liikkuvassa kehossa on tilaa myös joutaville

tunteille ja mielen toiminnalle.

Psykofysiologinen malli: miten yhdistää psykoterapiaan koskettamista käyttävät hoidot?

Kirjoittaja on yhdistänyt psykoterapiatyöhönsä kehohoitoja kuuden vuoden ajan soveltamalla

psykofysiologista mallia (24). Psykofysiologinen malli antaa toimintamallin tällaiseen

asiakastyöskentelyyn. Siinä on toimintatapa, jolla puhetta käyttävä psykoterapeutti ja kosketuksella

hoitava kehoterapeutti voivat tehdä yhteistyötä asiakkaan hyväksi. Malli ei sovi kaikille, ja siksi

onkin ensin arvioitava sen soveltuvuus asiakkaalle. Soveltuvuuteen vaikuttavat monet tekijät, esim.

asiakkaan oma halu, psykosomaattiset oireet, kyky olla hoitosuhteessa ja prosessoida tunteita sekä

antaa niille merkityksiä.

Monet asiakkaat eivät tiedosta tarvettaan turvalliseen, huolehtivaan ja rentouttavaan kokemukseen

ennen kuin he kokevat sitä. Malli perustuu teoreettisesti Freudin näkemykseen, että ego on

ensinnäkin kehollinen ja saa alkunsa kehon aistimuksista. Se on saanut menetelmällisiä vaikutteita

psykoanalyytikko Wilhelm Reichin (1933) kirjasta Character analysis, jossa esitetään, että

tunnekokemukset vaikuttavat suoraan kehoon. Reich myös havaitsi, että psyykkiset

puolustusmekanismit ilmentävät myös fyysisesti, esim. lihasjännityksen tai kehon asennon

muutoksia. Kehon kosketuksella hoitaminen avaa muistoja, jotka ”tunnetaan kehon aistimuksina”.

Ne ovat erilaisia kuin kognitiiviset muistot. Tässä mallissa psykoterapeutti ei kosketa.

Kehoterapeutti saa etupäässä keskittyä kehon hoitamiseen, sillä psykoterapeutti auttaa asiakasta

prosessoimaan ja integroimaan tunteita osaksi persoonallisuutta.

Psykofysiologisessa mallissa psykoterapeutti on pääterapeutti, joka arvioi, milloin voidaan

mahdollisesti käyttää kehohoitoja. Hän myös suosittelee kehoterapeutin valinnan. Tärkeää on, että

psykoterapeutti on myös itse saanut hoitoa kyseiseltä terapeutilta, jotta hän voi arvioida terapeutin

työskentelytyylin. Psykoterapeutilla on oltava tietoa kehoterapeutin viitekehyksestä, rajojen

tiedostamisesta ja kunnioittamisesta sekä kyvystä olla sensitiivinen asiakasta kohtaan.

Psykoterapeutti myös valmistelee asiakkaan, jotta tämä tietää, mitä voi odottaa hoidon aikana ja sen

jälkeen.

Psykofysiologisessa mallissa on kaksi toteuttamistapaa: hoitojen peräkkäisyys tai yhtäaikaisuus.

Jälkimmäisessä kehoterapeutti työskentelee psykoterapeutin ollessa läsnä hoidon aikana. Ensin

mainitussa asiakas menee psykoterapiaan kehohoidon jälkeen, jolloin hän on rentoutuneempi,

kehotietoisuus on herkistynyt ja tunteet ovat enemmän pinnassa. Psykoterapiassa voidaan käsitellä

niitä tunteita ja muistoja, jotka mahdollisesti nousevat pintaan hoidon aikana.

Kirjoittaja on soveltanut psykofysiologista mallia hoitojen peräkkäisellä vuorottelulla. Tässä

artikkelissa esitetään kaksi esimerkkiä, joissa toisessa on yhdistetty psykologista vyöhyketerapiaa

psykoterapiaan ja toisessa lymfahoitoa. Muita kehohoitoja. joista kirjoittajalla on kokemusta

psykofysiologisen mallin soveltamisesta, ovat mm. Rosen-terapia, aromaterapia ja osteopatia.

Myös monet muut kehohoidot soveltuvat psykofysiologisen mallin soveltamiseen.

Esimerkki 2

Hoidon alussa asiakkaan traumaattiset kokemukset työstettiin puhumalla siitä, mitä on tapahtunut

ja miten se on vaikuttanut asiakkaaseen. Asiakas kokee syyllisyyden tunteita ja pelkoa siitä, että

tulee jotenkin syytetyksi traumaattisesta tapahtumasta. Syyllisyyttä ja vastuukysymyksiä käsitellään

useassa terapiaistunnossa. Asiakas pelkää trauman toistumista ja virheiden tekemistä. Terapeutti

käsittelee näiden pelkojen realistisuutta.

Puhuminen auttaa asiakasta käsittelemään traumaattista kokemusta. Hän joutuu kuitenkin lähes

päivittäin kohtaamaan tilanteita, jotka muistuttavat järkyttävistä tapahtumista. Nämä tilanteet

herättävät hänessä ahdistusta ja voimakkaita kehon stressireaktioita. Sympaattinen hermosto

aktivoituu. Tämä johtaa jatkuvaan väsymiseen ja autonomisen hermoston yliviritystilaan: taistele ja

pakene – valmiuteen. Puhuminen traumaattisesta kokemuksesta ei riitä psykosomaattisten oireiden

ja somatisaation hoitoon. Stressioireet kehossa jatkuvat. Asiakas ei puhumalla pääse yhteyteen

omiin tunteisiinsa. Päätetään aloittaa psykofysiologisen mallin soveltaminen hänen hoitoonsa.

Traumaattisen kriisin hoitoon yhdistetään käyntejä psykologisessa vyöhyketerapiassa, jossa hän

tekee aluksi vyöhyketerapeutin kanssa elämänkaarestaan selvityksen. Siinä huomioidaan

merkittävät elämäntapahtumat, jotka ovat herättäneet voimakkaita tunteita tai olleet suoranaisia

traumoja.

Psykologisessa vyöhyketerapiassa hoidetaan traumoja avaamalla kehon lukkoja. Suurelta osin

kehon oirehdinta on tunnelukkoa. Avaamalla kehon eri lukkoja (esim. korvien niskalukkopisteet)

annetaan mahdollisuus tiedostaa ja kuulla omaa kehoa ja kehossa olevia tunteita. Hoidossa keho

rentoutuu vyöhyketerapeutin kosketusten myötä. Rentous vapauttaa tiedostamaan syvemmin

pysäyttämällä mielen ja kehon. Huomio voi kohdistua omaan sisäiseen maailmaan, ajatuksiin,

tunteisiin ja kehon reaktioihin. Korvan kautta hoitamalla mieli tasapainottuu ja rentoutuu ja päässä

oleva ylivirittyneisyys helpottuu. Ylivireässä hermoston tilassa ei pysty käsittelemään omia

tuntemuksiaan. Tunnetasolla vapautuu energiaa, kun ei tarvitse käyttää voimia omien tunteiden

peittämiseen. Kosketuksella voidaan myös laukaista (asiakkaan ollessa siihen valmis ja halukas)

mennyt traumakokemus alkuperäisenä uudelleen koetuksi kehossa. Tunteen kokemus lähtee

sulamaan, kun se tulee uudelleen tietoisuuteen. Traumaan sitoutunut negatiivinen energia vapautuu

(vrt. Levinen 1997: trauman ydin on lukkiutunut pelon energia) esimerkiksi itkemällä.

Korvan järjestelmän hoidolla voidaan aktivoida muistia ja oivallusta, jotka edeltävät negatiivisen

energian vapautumista. Siten oivallus syy- ja seuraussuhteista aikuisuuden näkökulmasta on läsnä,

kun lapsuuden muistot voivat aktivoitua alkuperäisinä kehon tunteina. Edellytyksenä on asiakkaan

valmius kohdata niitä ja turvallinen hoitosuhde. Tätä ymmärrystä vahvistaa elämänkaaren

tekeminen alkuhaastattelussa yhdessä hoitavan vyöhyketerapeutin kanssa. Asiakkaan keho kertoo

myös terapeutin hoidon suunnan. Pää, korvat ja niska on oltava ensin auki. Keho ilmoittaa, jos

asiakkaan kehossa ei ole yhteyttä eri osien välillä eli asiakkaan keho on ”poikki” (vrt. somaattinen

dissosiaatio). Silloin eri osien välillä eivät kulje aineenvaihdunta ja energia, mikä voi näkyä esim.

ihon värin ja lämpötilan erona. Ydintrauma on yleensä lapsuudessa. Trauman ympärille kertyy

usein uusia tunnetraumoja, jotka toistavat samaa teemaa.

Asiakas alkoi rentoutua vyöhyketerapiahoidossa. Energisyys, ilo ja vitaalisuus alkoivat lisääntyä.

Vapautuneisuus, kehon tasapainoisuus vahvistuivat. Psykosomaattiset stressioireet alkoivat

heikentyä ja hävitä. Tämän asiakkaan psykologisessa vyöhyketerapiassa tapahtui oivalluksia, jotka

saivat hänet mm. ymmärtämään nykytilanteen yhteyden varhaisempiin elämänkokemuksiin.

Tiedostamattaan hän on toistanut varhaislapsuuden vuorovaikutusmalleja, taistelemalla nykyhetken

ihmissuhteissa.

Vyöhyketerapia auttoi traumaattisen kriisin käsittelyä myös psykoterapiassa. Hoidon alussa poissa

olleet tunteet tulvahtivat pinnalle. Aikaisemmat elämän menetykset nousivat surun tunteina pintaan.

Näistä varhaisemmista traumoista ja niiden merkityksestä keskusteltiin. Lapsuudessa ollut suhde

vanhempiin sai uusia merkityksiä elämänkaaren ja traumojen näkökulmasta. Hoidon tavoitteena oli

käsitellä traumaattisia kokemuksia nykyhetkessä. Siihen liittyviä syyllisyyden tunteita ja vastuun

rajoja voitiin tarkastella uudella tavalla, kun asiakas oli oivaltanut sen syyllistämisen, joka oli ollut

lapsuudenperheessä vuorovaikutusmallina. Hoidon tavoitteena ollut I-tyypin trauman käsittely

aukeni uudella tavalla, kun kehon lukkiutuneet varhaiset tunteet nousivat pintaan ja kun niitä

käsiteltiin sanojen avulla. Somatisaation

tarve väheni. Hoidon alussa olleet psykosomaattiset oireet heikkenivät.

 

Esimerkki 3

Asiakas pystyi jo hoidon alussa hyvin kertomaan elämästään, traumaattisista kokemuksista ja

pettymyksistään. Hän puhui niistä älyllisesti, mutta tunteet puuttuivat. Hän oli jo hyvin nuorena

joutunut ottamaan vastuuta itsestään ja kovalla yrittämisellä hakenut hyväksyntää. Tunteet olivat

vieraita lapsuudenkodissa. Osaaminen oli antanut hänelle aina turvallisuutta. Jännitys ja pelko

nousivat esille, jos hän ei osannut. Aloitettiin EMDR-hoito, jossa tehtiin ensin turvapaikka.

Silmänliikkeiden aikana hänelle tuli kokemus siitä, että yksi osa hänestä rentoutui hieman, mutta

toinen osa jännittyi. Keskustelussa hän nimesi ensin mainitun edustavan huolehtivaa äitiään ja

jälkimmäisen kritisoivaa isäänsä. Näistä teemoista keskusteltiin terapiaistunnoissa. EMDR:llä ei

syntynyt asiakkaalle turvapaikkaa, jossa hänen kehonsa olisi ollut yhtenäisesti rentoutunut. Asiakas

ei pystynyt tuntemaan turvallisuutta kehossaan.

Asiakkaan tunnetilat vaihtelivat: oli hyviä päiviä ja oli huonoja päiviä, jolloin hän oli hyvin

jännittynyt ja väsynyt. Terapeutti kiinnitti huomiota hänen koko kehonsa kireyteen ja äärimmmäisen

voimakkaaseen lihasjännitykseen. Eloisuus ja luonnollinen liike olivat pois kehosta. Asiakas oli

kuin ”vahanukke”. Terapeutti ehdotti hänelle kosketusta käyttävää kehohoitoa yleisen

rentoutumisen lisäämiseksi. Aloitettiin lymfahoito, joiden välillä hän kävi edelleen

psykoterapiahoidossa.

Lymfahoidossa heti aluksi lymfaterapeutti totesi asiakkaan kaikkien lihasten olevan hyvin kireät.-

Asiakas kertoi, että lihakset eivät tuntuneet kipeiltä. Lymfaterapeutti arvioi, että syy lihasten

kivettymiseen saattoi olla siinä, että stressi ja negatiiviset tunteet (kukaan ei arvosta minua, vaikka

yritän kovasti) ovat koko keholla (vrt. somaattinen dissosiaatio; tunnottomuus ja kivuttomuus

jännittyneessä kehossa). Ensimmäisen hoidon aikana asiakkaan hengitys syveni ja lihakset osittain

rentoutuivat. Hoidon jälkeen asiakas kertoi olonsa hyväksi. Seuraavilla hoitokerroilla keho otti jo

paremmin vastaan hoitoa. ”Kanavat aukenivat”, lihakset alkoivat pehmetä, hengitys syventyä ja

muuttua tasaiseksi. Lopulta asiakas rentoutui täydellisesti ja nukahti hoidon aikana.

Lymfahoito sopii trauman aiheuttamien kehovaikutusten hoitoon, sillä se vaikuttaa autonomiseen

hermostoon. Lymfahoito vahvistaa parasympaattista hermostoa ja hillitsee siten kiihtynytta

sympaattista hermostoa. Asiakas tulee rentoutuneemmaksi ja rauhallisemmaksi. Asiakkaan tulee

ottaa hoito vastaan ja rentouta täydellisesti omassa kehossaan ja sisäisessä maailmassaan.

Parasympaattinen hermosto vaikuttaa rakentumista edistävästi, virkistävästi ja voimia keräävästi.

kuten unelle on tunnusomaista. Lymfahoidossa käsitellään kaikki käsin kosketeltavat imusolmukkeet

tasaisin ja rauhallisin rytmein tapahtuvilla otteilla. Imusolmukkeet ovat immuunijärjestelmälle

kaikkein tärkeimpiä. Se on meille elintärkeä suojajärjestelmä. Hoito vaikuttaa solutasolle, sillä

lihaksien pehmeneminen ja kuonan poistuminen kehosta päästää happirikkaan veren solun läpi.

Lymfa vaikuttaa solutasolla puhdistavasti.

Lymfahoito sopii traumojen hoitoon myös siksi, että kliinisten havaintojen mukaan se voi nostattaa

pintaan kehon muistissa olevia traumaattisia muistoja, mikäli asiakas on valmis niitä kohtaamaan.

Lymfahoidon aikana asiakas voi rentoutuessaan olla täysin hiljaa tai halutessaan puhua

lymfahoitajalle. Asiakkaan omaa valintaa ja rajoja kunnioitetaan. Lymfahoidon yhdistäminen

traumaterapiaan sopii hyvin (27).

EMDR-hoitoa jatkettiin turvapaikkaharjoituksella. Turvapaikaksi otettiin rentoutunut ja hyvä olo

kehossa, jota asiakas oli tuntenut lymfahoidon aikana ja jota oli jatkunut myös hoidon jälkeen. Hän

koki silmänliikkeiden aikana voimakkaasti tunteen, että on turvassa ja voi luottaa itseensä,

kehoonsa ja elämään. Hänelle oli tärkeä oivallus, että hyvä olo ja turva löytyvät, vaikka välillä voi

olla huono olo. Huono olo ei enää merkitse katastrofia. EMDR:ää jatkettiin vahvistamalla

turvapaikkaa ja useita kertoja käytettiin myös perusprotokollaa, jossa otettiin kohdemielikuvaksi

erilaisia tapahtumia, joissa asiakas oli joutunut ylivoimaisten odotusten ja tehtävien eteen. Nämä

eri ikäisinä koetut kokemukset olivat olleet ylivoimaisuudessaan traumaattisia. Silmänliikkeiden

aikana purkautui voimakkaita tunteita, ja niiden jälkeen tuli oivalluksia siitä, että ”kaikki ei ole

minusta kiinni” ja että voi turvallisesti ottaa vähän rennomminkin. Keskusteltiin erityisesti

suhteesta vaativaan isään, joka ei sallinut epäonnistumista, tunteita eikä jaksamattomuutta. Lisäksi

keskusteltiin rajojen laittamisesta. EMDR:llä vahvistettiin myös sitä, että on turvallista

epäonnistua. Sellaisistakin kokemuksista voi selviytyä.

Hoidon alussa asiakas ei pystynyt rentoutumaan. Rentoutumiseen oli yhdistynyt vaara, katastrofin

merkitys. Se ei ollut turvallista. Vain osaaminen, yrittäminen ja periksi antamattomuus olivat

tuoneet riittävää turvaa varhaisissa vuorovaikutuksissa. Terapiassa asiakas ei saanut puhumisen

avulla kehoonsa turvallisuuden tunnetta, jota tarvittiin traumaattisten kokemusten työstämiseen.

Siksi käytettiin kehohoitoa, joka laukaisi kehon kestojännityksen ja samalla aukaisi turvallisesti

tunteet. Asiakas oppi, että on turvallista ilmaista tunteita, antaa periksi silloin kun tehtävä on

mahdoton, ja hänen kehotietoisuutensa kehittyi. Hän alkoi huomata, milloin keho ja lihakset olivat

jännittyneitä ja milloin itse oli rentoutuneessa tilassa. Kehon kivettyneisyys suli. Näin kävi myös

lukkiutuneille tunteille, joita vielä prosessoitiin EMDR:n avulla.

 

Lopuksi

Yhteenveto kolmesta eri esimerkistä ja niiden yhteydestä teoriaan:

Esimerkki 1

Mitä oireita hoidettiin?

Voimakasta punastumista, paniikkitilaa ja kehon jähmettymisreaktiota, jossa aktivoitui yhtaikaa

sympaattinen ja parasympaattinen hermosto.

Miksi puhe ei riittänyt terapiassa?

Ylivirittynessä hermoston tilassa kognitiivinen tieto ja puhe ei mene perille. Asiakkaalla ei ole

hoidon alussa kykyä käyttää sanoja ilmaisemaan itseään. Keho petti.

Miksi käytettiin valittuja kehon menetelmiä?

Lisättiin hallinnan tunnetta kehoon, tunteisiin ja elämään ja siten tunteiden säätelykykyä. Käytettiin

Rothschildin (2000) menetelmäiä, joita asiakas voi itse käyttää elämänhallinnan tunteen

lisäämisessä, sillä hän oli luisumassa jatkuvasti pelottaviin paniikkitiloihin. Lisäksi EMDR:n

resurssien juurruttamisella tuotettiin lisää voimavaroja. Koskettavat kehohoidot olisivat olleet liian

tunkeilevia, sillä keho oli kovin paniikinomaisessa tilassa.

Esimerkki 2

Mitä oiretta hoidettiin?

Akuutin traumaattisen kriisin laukaisemaa kriisiä, joka aiheutti psykosomaattista oirehdintaa ja

uupumusta. Lisäksi jatkuvat muistuttajat tapahtuneesta laukaisivat pelkoa vastuu- ja

syyllisyyskysymyksissä. Kyvyttömyys ylläpitää stressissä rajoja.

Miksi puhe ei riittänyt terapiassa?

Puhuminen ei auttanut jaksamiseen, sillä psykosomaattiset oireet jatkuivat. Surun tunteet olivat

estyneet.

Miksi käytettiin valittuja kehon menetelmiä?

Kehollisuus oli asiakkaalle tärkeä voimavara jo ennen hoitoon tuloa. Asiakkaalla oli vain

tunnelukko kahdella eri tunteen alueella (suru ja syyllisyys) aikaisemmista traumoista johtuen.

Kehon hoitaminen vyöhyketerapialla avasi tunnelukon kehossa ja suremattoman surun. Lisäksi

aukesivat tunneymmärrys varhaisesta vuorovaikutuksesta. Psykosomaattiset oireet heikkenivät.

 

Esimerkki 3

Mitä oiretta hoidettiin?

Masennusta ja paniikkia.

Miksi puhe ei riittänyt terapiassa?

Asiakkaalla oli uskomus, että rentoutuminen ja periksi antaminen on katastrofi, hänellä oli myös

negatiivinen uskomus itsestä (kaikki on minusta kiinni). Keho oli jännittyneessä

”luonnepanssaritilassa”, jossa tunteet eivät liikkuneet. Asiakkaalla oli valmis kognitiivinen

ymmärrys elämäänsä vaikuttaneista asioista. Tunnekoskeuts kuitenkin puuttui.

Miksi käytettiin valittuja keho menetelmiä?

Koskettava kehon hoito (fymfa) avasi kehon ja lihasten jännittymisen. Se toi asiakkaalle

mahdollisuuden kokea rentoutta kehossaan. EMDR:llä jatkettiin tästä kokemuksesta, jolloin luotiin

uusi turvapaikka kehoon – rentoutuneisuus ja turvallisuus yhdistyivät. EMDR:llä prosessoitiin eri

elämänvaiheessa tapahtuneita traumaattisia ja ylivoimaisia vaatimuksia sisältäneitä kokemuksia.

Varhainen vuorovaikutussuhde sai uutta ymmärrystä. Tunteita purkautui ja tuli uusia oivalluksia.

Kehon suora lähestyminen, kosketusta käyttävillä hoidoilla tai ei kosketusta käyttävillä

menetelmillä, ei yksin korvaa puhetta käyttävää psykoterapiaa. Ne parhaimmillaan täydentävät

hoitoa silloin kun puhe ei riitä. Terapiassa olisi yhdistettävä sanat, ymmärrys, tunteet ja kehon

reaktiot yhtaikaiseksi kokemukseksi. Terapiasuhde on myös olennainen vaikuttava tekijä hoidossa.

Edellä kuvatut esimerkit antoivat viitteitä siitä, milloin ja miten kehosuuntautuneita menetelmiä

voidaan käyttää. Jokainen asiakastapaus on kuitenkin ainutlaatuinen arvioitaessa kehon hoitoa

osana traumaterapiaa.

Kun terapiassa käytetään kehoa suoraa lähestyviä menetelmiä, on asiakkaalla usein mahdollisuus

saada pikaista helpotusta oireisiinsa (I-tyypin traumojen aiheuttamien oireiden hoidossa). Oireiden

heikentyminen ja asiakkaan oman hallinnan tunteen lisääntyminen omaan kehoonsa voivat toisinaan

heikentää asiakkaan motivaatiota jatkaa psykoterapeuttista hoitoa riittävän pitkälle. Silloin voivat

syvemmät oireiden syyt joskus jäädä liian lyhyelle käsittelylle ja integraatiolle. Tämä voi aiheuttaa

sen, että uusissa kriiseissä saattavat vanhat oireet vielä nousta uudelleen esille. Valmius niiden

käsittelyyn on kuitenkin jo silloin parempi. Hoitoa voidaan siis myöhemmin jatkaa asiakkaan omilla

ehdoilla.

Toisaalta kehoa suoraan lähestyvät hoitomenetelmät voivat yllättävänkin nopeasti parantaa

asiakkaan olotilaa ja antaa uusia tunneoivalluksia. Siten nämä menetelmät tukevat erityisesti

asiakaskeskeistä ja ongelman ratkaisuun tähtäävää terapeuttista työskentelyä. Maggie Phillips

(2000) esittää uusimmassa kirjassaan ”Finding the energy to heal; how EMDR,hypnosis,imagery

and body-focused therapy can help restore mind-body health” mielenkiintoisia ajatuksia ja malleja,

jotka hän yhdistää energiapsykologiaksi. Phillipsin mukaan ahdistus, traumaattiset kokemukset,

depressio ja monet muut tekijät voivat lukita ihmisessä olevan elämänvoiman energian (life force

energy). Psykologisia oireita ja tuntemuksia voidaan hoitaa vaikuttamalla kehon

energiasysteemeihin. Phillips tarkastelee kirjassaan energiapsykologian menetelmien yhdistämistä

psykoterapiaan. Tämä näkökulma tuo tulevaisuudessa uusia vaihtoehtoja traumojen – erityisesti

kehossa olevien oireiden- hoitoon.

Toivon että tämä artikkeli palvelee kokoavana katsauksena traumojen ja kehon tiiviistä yhteydestä

ja antaa esimerkkejä tavoista, joilla voi yhdistää kehon hoitamista osaksi psykoterapiaa. Aihe on

laaja ja monitieteellinen. Sen käsittely on jouduttu rajaamaan tässä artikkelissa suppeaksi.

Kirjoittajana toivon, että artikkelini voi olla osaltaan edistämässä kehokeskeisten hoitojen (myös

muidenkin kuin tässä artikkelissa esitettyjen) yhdistämistä psykoterapeuttiseen työskentelyyn.

Tulokset tällaisesta työskentelystä ovat olleet asiakkaille hyvin myönteisiä. Ihmisen mieli ja keho

ovat toisistaan erottamattomat.

Kompleksinen trauma

ICD-10:een on luotu erillinen kategoria pitkäaikaisille persoonallisuusmuutoksille

katastrofikokemusten jälkeen. Tuhoisaa kokemusta seuraa persoonallisuuden muutos,joka sisältää:

1. Pysyvää vihamielisyyttä ja epäuskoa.

2. Sosiaalista vetäytyvyyttä.

3. Tyhjyyden tunteita ja toivottomuutta.

4. Jatkuva tunne uhanalaisena olemisesta ilman ulkoista syytä, mikä voi johtaa päihteiden

käyttöön.

5. Ylivarovaisuutta ja ärtyvyyttä-

6. Vieraantuneisuuden tunteita.

Kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö on vaikea diagnosoida, koska sen vaikutukset ovat niin

laajat. Trauma voi aiheuttaa kielteisiä muutoksia tunne- ja impulssisäätelyssä, huomio- ja

keskittymiskyvyssä, minäkäsityksessä, väärintekijän havaitsemisessa ( uhri syyllistää itsensä

tapahtuneesta ), sosiaalisissa suhteissa, ruumiintoiminnoissa ja uskomus- ja merkitysjärjestelmässä.

Maarit Lehtinen, Outi Leino: Kriisihoidosta

Kriisihoidossa on olennaista

1. Ongelma-alueen määrittely.

2. Kriisityön tavoitteen määrittely yhdessä asiakkaan kanssa.

3. Hoitosopimuksen tekeminen.

4. Varsinainen kriisityöskentely.

5. Hoidon lopettaminen.

6. Seuranta ( esim. tapaaminen, kortin lähettäminen, puhelinsoitto puolen vuoden kuluttua

hoidon päättymisestä ).

Kriisitilanteessa tarvitaan tilanteen selvittelyä ja kartoittamista, ongelman rajaamista ja

uudelleenarviointia koko kriisihoidon ajan. Potilaalle on hyvä selventää mahdollisimman

yksinkertaisesti, mitä on tapahtunut, mitä tunteita tilanne on hänessä herättänyt ja miten hän on

tilanteen käsitellyt.

Maarit Lehtinen, Outi Leino: Kriisihoidosta

– Soili Salmisen luennot 14.1.1999

Lähteet

1. Herman, J.L. (1992) Trauma and Recovery: the aftermath of violence – from domestic abuse

to political terror. Basic Books.

2. Lynn, R (ed.) (1994) Dissociation: clinical and theoretical perspective. New York: The

Guilford Press.

3. Levine, P., Frederick, A. (1997) Waking the tiger; healing trauma. North Atlantic books.

4. Lipke, H. (2000) EMDR and psychotherapy integration: theoretical and clinical suggestions

with focus on traumatic stress. CRC Press.

5. Lovett, J. (1999) Small Wonders: healing childhood trauma with EMDR. The Free Press.

6. Manfield, P. (1998) Extending EMDR: a casebook of innovative application. Norton

professional book.

7. McCann, L., Pearlman L. (1990) Psychological trauma and the adult survivor: theory,

therapy and transformation. New York: Brunnel/Mazel.

8. Michelson, R. (ed) (1996) Handbook of dissociation: theoretical, empirical and clinical

prespectives. New York: Plenum Press.

9. Monsen, K. (1992) Psykodynaaminen fysioterapia. Otava.

10. Nijenhuis, E.R.S. (1999) Somatoform dissociation: phenomena, measurement, and

theoretical issues. The Netherlands: Van Gorcum

11. Parnell, L. (1997) Transforming trauma: EMDR, the revolutionary new therapy for freeing

the mind, clearing the body, and opening the heart. W.W. Norton & Company

12. Parnell, L. (1999) EMDR in the treatment of adults abused as children. W.W. Norton&

Company.

13. Phillips, M., Frederick, C. (1995) Healing the divided self: clinical and Ericsonian

hypnotherapy for post-traumatic and dissociative conditions. Norton.

14. Phillips, M. (2000) Finding the energy to heal. How EMDR, hypnosis, TFT, imagery, and

body-focused therapy can help restore mindbody health. New York: W.W.Norton &

Company.

15. Pietiäinen, A. (1999) Tunne, antitunne ja perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan.

Karprint.

16. Rossi, E., (1993) The Psychobiology of mind-body healing: new concepts of therapeutic

hypnosis. Norton & Company.

17. Rossi, E., Cheek, D. (1988) Mind-body therapy: methods of ideodynamic healing hypnosis.

W.W. Norton & Company.

18. Rothschild, B. (2000) The body remembers: the psychophysiology of trauma and trauma

treatment. Norton professional book.

19. Sanders, C. (1989) Grief, the mouring after: dealing with adult bereavement. John Wiley &

sons.

20. Shapiro, F. (1995) Eye movement desensitization and reprocessing: basic principles,

protocol and procedures. New York: The Guilford Press.

21. Shapiro, F. (1997) EMDR. The break-through therapy for overcoming anxiety, stress and

trauma. Basic Books.

22. Seidler, M, (2001) Ajatuksia mielenterveystyön fysioterapiasta terveyskeskuksessa.

Fysioterpia 1.

23. Siegel, D. (1999) The developing mind: toward a neurobiology on interpersonal experience.

New York: The Guilford Press.

24. Timms, R., Connors, P. (1992) Embodying healing: integrating bodywork and

psychotherapy in recovery from childhood sexual abuse. The Safer society press.

25. van der Kolk, B., McFarlane, A., Weisaeth, L, (eds.) Traumatic stress: the effects of

overwhelming experience on mind-body, and society. New York: The Guilford Press.

26. Whitfield, C. (1995) Memory and abuse: remembering and healing the effects of trauma.

health communications Inc.

27. Wittlinger, H.G. (1989) Johdatus Tri Voderin manuaaliseen lymfapumppaus menetelmään.

Lito-Print Oy.

Revert to Web View
Next Post Previous Post

Psykoterapeutit:

Heikki Seppälä

Psykoterapeutti, perheterapeutti ET, työnohjaaja

aatosposti@outlook.com
044 317 1961

Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä
Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä