IntrospektTämän artikkelin aihe syntyi kirjoittajan havainnoista; puhuminen ei aina riitä traumojen hoidossa.
Havaintoja vahvistaa aivotutkimus (25), jossa on todettu, että traumaattiset kokemukset ovat
tallentuneet muistin ei-kielelliselle puolelle. Artikkelissa käsitellään traumoja, mielen ja kehon
yhteyttä. Sitä miten traumat vaikuttavat kehoon: muistin ja aivojen toiminnan sekä
immuunijärjestelmän ja hermoston toiminnan muutoksina.
Kehon hoito osana traumaterapiaa käsitellään kahdesta eri näkökulmasta: 1) kosketusta käyttävien
hoitojen yhdistäminen psykoterapiaan ja 2) ei-kosketusta käyttävät, mutta kuitenkin suoraan kehoon
vaikuttavat menetelmät. Traumoja voidaan hoitaa kehosta usealla erilaisella menetelmällä.
Tärkeintä on integrointi traumaterapiaan ja sopivuus asiakkaalle.
Artikkelin näkökulma on rajattu käsittelemään erityisesti I-tyypin traumojen hoitoa (esim. PTSDoireet),
masennus, psykosomaattiset oireet, paniikkireaktiot, somatisaatio, uupumus; unohtamatta
kuitenkaan varhaisempia traumoja (II-tyypin), jotka voivat olla hoidettavien oireiden taustalla ja
luoda haavoittuvuuden I-tyypin traumalle. Useimmiten näiden välillä on sama trauman
”tunneteema”.
Traumojen hoidossa tarvitaan sekä sanoja, puhumista ja kognitiivista ymmärrystä, että kehon
implisiittiseen muistiin vaikuttavia menetelmiä, jotka tuovat kokemuksellisia muistoja ja kehossa
koettuja tunteita. Niiden integrointi terapiaprosessiin asiakkaan tarpeita ajatellen tuo
mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen hoitoon, jossa huomioidaan mielen, kehon ja traumojen välinen
yhteys.
Johdanto
Uudet aivotutkimukset (18,23,25) kertovat sen minkä kirjoittaja on havainnut käytännön
terapiatyössä. Aina puhe ei yksin riitä traumojen hoidossa. Kehon kanssa työskentely
terapiahoidossa on tuonut kirjoittajan kokemuksesta selvää lisäapua asiakkaalle. Näitä havaintoja on
kuvattu tässä artikkelissa muutamalla käytännön esimerkillä, joissa kehokeskeistä hoitoa on
yhdistetty traumaattisen kriisin, viivästyneen surun, psykosomaattisten oireiden, paniikkireaktioiden
ja uupumuksen hoitoon. Maggie Phillips (2000) on kirjoittanut uudesta näkökulmasta, kuinka
yhdistää erilaisia kehokeskisiä menetelmiä traumojen hoidossa. Hänen kokemuksensa ovat lähellä
kirjoittajan omia asiakashavaintoja kehon hoidon yhdistämisestä psykoterapiaan.
Ihmistä hoidetaan erillisistä näkökulmista: psyykkisesti ja somaattisesti. Traumat tuovat yhteen
aivot, mielen ja kehon (25). Puhumista hoitona käyttävät terapeutit usein vierastavat kehossa
tapahtuvia hoitoja. Kehon kanssa työskentelevillä terapeuteilla ei ole useinkaan
psykoterapiakoulutusta. He ovat kuitenkin havainneet kehon suoran hoidon tärkeyden ja
kritisoivatkin usein liiallisesta keskittymisestä älylliseen ja kognitiiviseen keskusteluun. Antti
Pietinen (15) arvostelee psykoterapeutteja liiallisesta keskittymisestä kognitiiviseen, älylliseen ja
kognitiiviseen keskusteluun ja tulkintoihin unohtaen kehossa olevien traumojen ja tunteiden
läpielämisen. Voimakkaita tunteita on pidetty jopa vaarallisina terapiaprosessin kannalta. Merja
Seider (2000) kirjoittaa fysioterapeutin näkökulmasta: yhteistyö mielenterveystoimistojen kanssa on
tärkeää, jottei fysioterapia jää irralliseksi osaksi asiakkaan kokonaiskuntoutumista. Asiakkaan
kehon tietoisuuden lisääntyminen, ruumiin hallinnan lisääntyminen ja ruumiin tuntemusten
syventäminen voivat olla osana fysioterapeuttista työskentelyä. Tässä artikkelissa käsitellään sitä,
kuinka trauma vaikuttaa sekä mieleen että kehoon ja kuinka traumaa voidaan hoitaa sekä mielen
että kehon kautta. Käyttäen sekä kognitiivista ajattelua, ymmärrystä, puhumista ja sanoja sekä
hoitamalla kehossa olevia tunteita. Ihmisen kokonaisvaltaisuus vahvistuu traumojen näkökulmasta.
Hoitotiimit antavat mahdollisuuden yhdistää puhumista käyttävät ja kehoa suoraan hoitavat
menetelmät. Psykoterapeutit voivat myös itse asiakastyössään, kosketusta käyttämällä, huomioida
traumojen vaikutusta kehoon.
Traumojen tutkimisessa ja hoidossa kehon merkitys on oivallettu vasta viime vuosien aikana.
Posttraumaattisen stressihäiriön (PTSD) diagnoosissa 1980-luvulta lähtien (DSM III ja IV) on
oireiden luettelossa ollut lisääntyneitä yliviritystilan oireita, kuten nukahtamisvaikeudet,
ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet, liiallinen varuillaanolo ja pelokkuus sekä herkistyneitä
ruumiillisia reaktioita traumaattisista tapahtumasta muistuttavissa tilanteissa (kohta D). Näiden
oireiden alkuperä ei ole kuitenkaan suoraan yhteydessä siihen, että trauman vaikutukset ovat
kehossa (esim. 3,14,18,23,25). Traumoja on käsitelty joko psykologisena tai lääketieteellisenä
ilmiönä. Traumojen hoidossa on ollut vain harvoja teorioita ja menetelmiä, joilla trauman
vaikutuksia hoidetaan suoraan kehosta osana terapiaprosessia (18).
Trauma vaikuttaa kehoon
Vasta viime vuosina on kirjoitettu siitä, että PTSD on autonomisen hermoston jatkuva, ylivirittynyt
tila (18). Sokissa tapahtuu trauman lukkiutuminen fysiologiseksi tilaksi, jossa ”jähmettynyt
energia” ei pääse purkautumaan. PTSD voi kehittyä, jos ylivirittynyt energia ei pääse
purkautumaan taisteluksi tai paoksi. Traumojen hoidossa on kyse tämän kehoon lukkiutuneen
energian vapauttamisesta. Tämä koskee erityisesti ”sokkitraumoja”, jotka ovat yksittäisiä
traumaattisia kokemuksia. Kehityksellisten traumojen hoito (esim. lapsuuden hyväksikäytön
aiheuttama) on aina monimutkaisempaa (3). Kehon kanssa suoraan työskentely voi olla voimakas
terapeuttinen työväline. Somaattisen vaikutuksen hoito voi nopeuttaa terapiaprosessia, erityisesti Ityypin
traumojen (ja PTSD:n ) hoidossa (14).
Traumoilla on kuitenkin muitakin vaikutuksia kuin PTSD. Bessel van der Kolk (1996) käytttää
traumasyndrooman käsitettä kuvaamaan traumojen vaikutuksia. Traumasyndroomat pitävät
sisällään PTSD:n lisäksi seuraavat diagnoosit: akuutti stressihäiriö, somatisaatio, rajatilapersoona,
paniikkihäiriöt, complex PTSD. Traumat on jaoteltu myös I- ja II-tyypiksi, joista edellinen kertoo
yhden yksittäisen trauman vaikutuksista ja jälkimmäinen varhaisessa kehityksessä alkaneen ja
pitkään jatkuneen traumatisoitumisen vaikutuksista. Traumojen hoidossa onkin tärkeää arvioida
traumatyyppi, sillä hoito on erilaista eri traumatyypeisssä. Tässä rajoitutaan tarkastelemaan kehon
tärkeyttä erityisesti I-tyypin traumojen hoidossa, jolloin yksittäinen traumaattinen kokemus on
aiheuttanut kehoon sokkitilan. Oireet voivat olla PTSD, paniikkihäiriö, akuutti stressihäiriö tai
somatisaatio. Tämän artikkelin ulkopuolelle jäävät complex PTSD eli II-tyypin traumojen
kehovaikutukset ja niiden hoito. Daniel Siegel (1999) on esittänyt viitekehyksen siitä, kuinka
varhaiset vuorovaikutussuhteet ja kiintymyskäyttäytyminen vaikuttavat aivojen toimintaan.
Toistuvat kokemukset varhaisessa vuorovaikutuksessa tulevat koodatuiksi implisiittiseen muistiin
odotuksiksi ja malleiksi kiintymyssuhteista. Niillä on yhteys turvallisuuden tai turvattomuuden
tunteisiin.
Posttraumaattinen stressi (PTSD) ja keho
Stressi on kehon reaktiota erilaisiin vaatimuksiin. Traumaattisesta kokemuksesta syntynyttä stressiä
on nimetty traumaattiseksi stressiksi. Monesti on väärin luultu, että kaikki trauman kokeneet
kehittävät PTSD:n. Eri tutkimusten mukaan keskimäärin noin 20%:lla trauman kokeneista voidaan
todeta PTSD. Kuitenkin voidaan arvioida, että useammilla on posttraumaattista stressiä (PTS),
vaikka he eivät saisi PTSD:n diagnoosia. PTS on posttraumaattista stressiä, joka on syntynyt
traumaattisen kokemuksen kautta. Nämä ihmiset voivat hyötyä myös traumaterapiasta (18). PTS,
posttraumaattinen stressi, on kehon reagointia, niin kuin ”tavallinenkin stressi”. Kehon
yhdistäminen psykoterapiaan soveltuu kirjoittajan mielestä monien oireiden hoitoon, joiden
syntyperänä voivat olla traumaattiset altistumiset.
Trauman vaikutukset kehoon
Tässä kappaleessa tarkastellaan traumojen vaikutusta kehoon, hermoston ja muistin näkökulmasta.
Somaattinen muisti kertoo kehon hermostollisesta verkostosta ja muistin implisiittisestä, eikielellisestä
järjestelmästä.
Mikä on somaattinen muisti?
Somaattisen muistin ymmärtäminen on tärkeää PTSD:n ja muiden traumaperäisten oireiden
hoidossa. Somaattisen muistin ytimenä on muistin implisiittinen, ei-kielellinen järjestelmä.
PTSD:stä kärsivillä on mielikuvia, kehon tuntemuksia, impulsiivista käyttäytymistä, joka ei ole
yhteydessä sanoihin ja ymmärrykseen (eksplisiittinen muisti). Somaattisen ja implisiittisen muistin
parempi ymmärrys voi auttaa traumojen hoidossa yhdistämään implisiittistä ja eksplisiittistä muistia
toisiinsa (18).
Somaattinen muisti käsittää kehon hermostollisen verkoston, jota kautta informaatio kulkee aivoista
kaikkialle kehoon. Informaatio kulkee hermosolujen ja synapsien yhteyksien kautta. Ihmisen
hermosto on jakautunut sensoriseen, autonomiseen ja somaattiseen hermojärjestelmään.
Traumakirjallisuudessa on käsitelty eniten autonomisen hermoston toiminnan muutoksia.
Jokainen tunne on tulosta aivojen säätelemästä yhteisvaikutuksesta sensorisen, autonomisen ja
somaattisen hermoston välillä (18). Tieteessä käydään kiistaa siitä mitä tunteet todella ovat ja miten
ne toimivat. Yhteistä eri teorioille on kuitenkin se, että tunteet ovat kompleksisia kognitiivisia
prosesseja ja fyysisiä muutoksia kehossa (esim. autonomiseen hermostoon ja hormoneihin
vaikuttavia) aiheuttavia (23). Traumat vaikuttavat tunteiden kokemis- ja säätelykykyyn ja siten
myös fysiologisesti kehoon.
Sensorinen muisti ja trauma
Muistin ensimmäinen vaihe on tiedon keruu, joka tapahtuu sensorisen hermoston avulla. Se
jakautuu exteroseptiseen (välittää tietoa kehon ulkopuolelta eri aistien avulla) ja interoseptiseen
(välittää tietoa kehon sisältä lihasten ja kudosten avulla).
Interoseptiivinen hermosto jakautuu proprioseptiseen, joka antaa palautetta keholle siitä missä
asennossa ihminen on – tieto tulee sydämenlyönnistä, hikoilusta, lämpötilasta, lihasjännityksestä –
sekä vestibulaariseen, joka auttaa kehoa ylläpitämään tasapainoista asentoa ja suhteuttamaan kehoa
maan painovoimaan. Lisäksi interoseptiseen hermostoon kuuluu kineettinen aistimus, joka auttaa
kehon eri osien koordinoinnissa (18).
Sensorinen hermosto liittyy traumaattiseen ja somaattiseen muistiin. Ensimmäiset vaikutelmat
traumaattisesta kokemuksesta tulevat aistimien välityksellä (sekä exteroseptisten että interoseptisten
kautta). Ne eivät koodaudu sanoiksi, vaan ovat somaattisia aistimuksia, kuten hajuja, ääniä, kuvia,
tunto- ja kosketusaistimuksia, liikkeitä, asentoja, kehon sisäisiä aistimuksia. Nämä aistimukset
tallentuvat implisiittiseen muistiin, kehoon ja visuaalisiksi kuviksi tunnetilaoppimisen avulla.
Samanlainen ärsyke voi aktivoida tällaisen muiston (18).
PTSD on autonomisen hermoston jatkuva yliviritystila – somaattinen dissosiaatio kertoo mm. trauman aiheuttamasta tunnottomuudesta
Traumat vaikuttavat kehoon samalla tavalla kuin mieleenkin, ääripäiden kautta (10) (vrt. PTSD:n
diagnoosi DSM 1V; väkisin mieleen tunkeutuvat mielikuvat ja välttäminen, puuduttaminen sekä
muistamattomuus). Kehossa vastaavat reaktiot voivat olla esim. autonomisen hermoston
ylivireystila tai toisaalta somaattisenkaltainen dissosiaatio, joka voi olla mm. kehon ”puutuneisuutta
tai jäätyneisyyttä”.
Peter Levine (1997) kirjoittaa, että traumaattinen kokemus aiheuttaa ihmisessä aina jossakin määrin
autonomisen hermoston ylivirittyneisyyttä ja jähmettymistä (freesing), joka voi ilmetä
kyvyttömyytenä liikkua sekä avuttomuutena. Näiden lisäksi trauma voi aiheuttaa myös
dissosiaatiota sekä kehossa lihasten supistumista, jännitystä ja kireyttä.
Autonomisen hermoston jatkuva yliviritystila
PTSD:n ytimenä on autonomisen hermoston yliviritys. Traumaattisen kokemuksen aikana kehossa
tapahtuu sympaattisen hermoston toiminnan kiihtymistä (esim. kiihtynyt sydämentoiminta, kylmä
hiki, nopeutunut hengitys, liika valppaus). Jos nämä oireet jatkuvat pitkään, ne voivat johtaa esim.
unihäiriöihin, ruokahalun menetykseen ja keskittymisvaikeuksiin.
Aivojen limbinen järjestelmä reagoi uhkaan tai traumaattiseen tilanteeseen vapauttamalla
hormoneja. Traumat vaikuttavat siten hormonien eritykseen, mikä vaikuttaa koko neurologiseen
systeemiin (25). Hypotalamus aktivoi autonomisen hermoston sympaattisen hermoston, joka saa
kehon yliviritystilaan – valmiuteen taistella tai paeta. Kun (epinephrine ja norepinephrine) hormonia
vapautuu, aineenvaihdunta ja sydämen toiminta kiihtyvät, iho kalpenee kun veri virtaa iholta
lihaksiin ja keho valmistautuu nopeaan liikkeeseen. Jos taistelu tai pakeneminen ei ole mahdollista,
limbinen järjestelmä aktivoi samanaikaisesti autonomisen hermoston parasympaattisen ja
sympaattisen hermoston, ja seurauksena on kehon jähmettyminen (tonic immobility). Tässä tilassa
ihminen on ikään kuin ”valekuollut lintu”, joka ei pysty heti lentämään törmäyksen jälkeen, vaikka
olisikin elossa (18).
PTSD:ssä kortisonin (cortisol) vapautuminen ei ole riittävä pysyttämään kehon taistele tai pakene
reaktiota. Aivot toimivat ikään kuin uhka tai trauma jatkuisivat edelleen. Limbinen järjestelmä
aktivoi edelleen hypothalamusta, joka puolestaan saa autonomisen hermoston valmistamaan kehon
taisteluun, pakenemiseen tai jähmettymiseen, mikäli edellä mainitut eivät olleet mahdollisia. Tämä
voi jatkua, vaikka todellinen uhka tai traumaattinen tapahtuma olisi päättynyt. PTSD:stä kärsivillä
on krooninen autonomisen hermoston ylivirittyneisyystila, joka johtaa fyysisiin oireisiin, jotka ovat
usein ahdistuksen, paniikin, uupumuksen, lihasjännityksen, keskittymis- ja unihäiriöiden pohjalla.
Siten alun perin kehon selviytymisreaktiosta tuleekin häiritseviä oireita aiheuttavia. Tämän kehän
aukaiseminen on tärkeää PTSD:n hoidossa (18).
Normaalissa tilanteessa – ei traumatisoituneilla ihmisillä – autonomisen hermoston sympaattinen ja
parasympaattinen hermosto ovat keskenään tasapainossa. Sympaattinen hermosto aktivoituu sekä
positiivisessa että negatiivisessa stressissä ja parasympaattinen hermosto levossa, rentoutuneessa
tilassa, mielihyvässä ja seksuaalisissa kokemuksissa. Kun toinen on aktivoitunut, on toinen poissa
toiminnasta. Ne tasapainottavat toistensa toimintaa ja vuorottelevat normaalissa kehon
hyvinvoinnissa. Sen sijaan äärimmäisessä uhka- ja hätätilanteessa sympaattinen ja parasympaattinen
hermosto aktivoituvat yhtäaikaisesti, mikäli ei ole mahdollisuutta taisteluun tai pakoon. Tämä
laukaisee jähmettymisreaktion. Tästä seuraa hermoston lamaannus, kehon jähmettyminen ja
tunnottomuus. Seurauksena voi olla kyvyttömyys toimia, liikkua, puhua ja puolustaa itseä.
PTSD:ssä on krooninen autonomisen hermoston yliviritystila. Sympaattinen hermosto on jatkuvasti
aktivoitunut ja ihminen joutuu nopeasti ylivoimaisten tunteiden ja kehon reaktioiden valtaan. Tämä
taipumus tekee vaikeaksi kestää jokapäiväistä stressiä ja johtaa helposti uupumukseen.
Somaattisenkaltainen dissosiaatio
Somaattisenkaltainen dissosiaatio (somatoform dissociation) on Ellet Nijenhuisin (1999) käyttämä
käsite, joka kertoo siitä, että dissosiaatio vaikuttaa sekä mieleen että kehoon. Dissosiatiiviset häiriöt
(DSM III R) ovat häiriöitä tai muutoksia identiteetin, muistin ja tietoisuuden normaaleissa
integratiivisissa toiminnoissa (2,8). Somaattisenkaltainen dissosiaatio kertoo kehon fyysisistä
oireista, joita ei voi selittää lääketieteellisin keinoin. Niitä menetelmiä ja neurofysiologisia
prosesseja, joilla oireet syntyvät, ei vielä täysin tunneta. Somaattisen kaltaisessa dissosiaatiossa on
sekä negatiivisia että positiivisia oireita. Negatiiviset oireet ovat toiminnallisia menetyksiä:
tunteettomuus, muistamattomuus, motoriset häiriöt ja suggestiivisuus. Nijenhuis vertaa näitä oireita
Pierre Janetin (1907) ”mental stigma”-käsitteeseen. Positiiviset oireet (vasta Janetin ”mental
accident-käsitettä) voivat olla esim. pakonomaisia aistimuksia, kiputiloja, kuulohallusinaatioita,
motorisia häiriöitä (esim. ylimääräisiä lihasliikkeitä, jotka eivät ole tahdonalaisia) ja syömiseen
liittyviä häiriöitä.
Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoisimpia oireita ovat kehon tunnottomuustilat, joilla on
yhteys mentaalisen kokemuksen dissosioimiseen. Nijehuisin (1999) mukaan somaattisenkaltaiset
reaktiot, kuten tunnottomuus ja jähmettyminen, voivat olla samanlaisia kuin eläinten reaktiot
uhkatilanteissa. Jos eläin ei pysty taistelemaan tai pakenemaan uhkatilanteessa, sen kehontilanteessa
tapahtuu automaattisesti muutos. Eläin jähmettyy tunnottomaan tilaan, jossa kehon ja tietoisuuden
tila on muuttunut. Tämä reaktio voi tapahtua myös ihmisessä, mikäli taistelu tai pako ei ole
mahdollista. Kuitenkin ero eläimiin on mahdollisesti se, että tämä tila ei purkaudu luonnollisesti,
vaan se voi jäädä kehoon jähmettyneeksi kehotilaksi.
Samankaltaisia näkemyksiä on esittänyt myös Peter Levin (1997), joka kirjoittaa, että trauma rikkoo
kehon ja sielun yhteyden. Kehon aistimusten häviäminen on tyypillinen fyysinen ilmentymä
trauman aiheuttamasta tunnottomuudesta (numbness) ja yhteyden katkeamisesta traumaattiseen
kokemukseen. Nämä kehontilat ja –osat voivat olla tunnottomia ja niistä on usein yhteys poikki
muualle kehoon. Kehon tunnottomuus vaikeuttaa kehotietoisuutta ja kehon aistimuksien
tunnistamista. Kehotietoisuuden merkitystä traumojen hoidossa käsitellään myöhemmin
artikkelissa.
Somaattinen hermojärjestelmä ja traumat
Somaattinen hermojärjestelmä vastaa kehon tahdonalaisista liiketoiminnoista. Somaattisen
hermoston toiminnan ymmärtäminen selittää sitä, että traumaatttinen muisto voi tulla tietoisuuteen
kehon liikkeen tai asennon kautta. Psykomotorisessa fysioterapiassa (9) käsitellään psyykkisiä
ristiriitoja ja elämän peruskysymyksiä (eksistentiaalisia ongelmia) samanaikaisesti somaattisen
hoidon kanssa. Näitä viestejä kertovat lihaskireys, pidätetty hengitys ja kehon asennot. Kehon
asennon tasapainoisuus ja joustavuus voivat lisätä ihmisen kykyä kestää elämyksiä, joita yleensä
vähätellään tai jätetään tiedostamatta. Fyysisten oireiden hoitamiseen on kuuluttava asiakkaan
saattaminen tietoiseksi omista kokemuksistaan. Interventio lähtee asennon, lihaskireyden ja
hengityksen järjestelmällisestä hoidosta. Tietoisessa liikkeessä lihakset supistuvat ja
vastinparilihakset rentoutuvat. Lihasjännitys on jatkuvaa lihasten supistumista ja
kokoonvetäytymistä.
Somaattinen hermojärjestelmä ohjaa ihmisen liikkeitä hätätilanteissa, joissa laukeaa taistele-,
pakene- tai jähmetysreaktio. Autonominen hermosto ohjaa veren pois ihosta ja sisäelimistä kohti
lihaksia.
Traumojen hoidossa itsepuolustustaitojen opettelu voi antaa uusia resursseja ja kehoon voiman
tunnetta. Lihasten nopeat ja voimakkaat liikkeet ovat mahdollistaneet taistelun tai pakenemisen.
Motoriset liikkeet voivat myös vapauttaa jähmettymisreaktiota ja vapauttaa lukkiutunutta energiaa,
joka on jäänyt purkamatta taistelu- tai pakoreaktion estyessä. Lukkiutunut energia voi olla Peter
Levinen (1997) mukaan PTSD:n fysiologisena ytimenä. Oppimisella on merkitystä
itsepuolustusliikkeisiin. Ihminen toistaa niitä liikkeitä, joilla on ollut onnistunut lopputulos. Sen
sijaan epäonnistuneet itsepuolustusliikkeet häviävät liikevalikoimasta.
Traumat tallentuvat muistin ei-kielelliselle puolelle
Uusien aivotutkimusten mukaan traumat tallentuvat oikeaan aivopuoliskoon, muistin ei-kielelliselle
puolelle, implisiittiseen muistiin (25). Traumaattiset kokemukset eivät siirry pitkäkestoiseen ja
eksplisiittiseen muistiin, jossa ovat sanat ja ymmärrys merkityksistä – kuten tavalliset muistot.
Tämä johtuu heikentyneestä hippocampuksen toiminnasta. Lisäksi on havaittu, että aivoissa on
yhteys poikki vasemmalle aivopuoliskolle ja erityisesti Brocan puhetta tuottavaan alueeseen. Sen
sijaan amygdalan toiminta on kiihtynyttä.
Traumaattisille muistoille on tyypillistä, että ne ovat tallentuneet alkuperäisesti koettuina ja voivat
säilyä vuosikymmeniä muuttumattomina. Tämä voidaan havaita esim. EMDR-hoidon aikana,
jolloin asiakas kokee traumaattiset muistot kehossaan uudelleen ja alkuperäisesti koettuina.
Muistot voivat kuitenkin olla poissa muistista ja mielestä (dissosioituja), mutta eivät vaikuttamatta
mieleen ja kehoon. Dissosiaatio kertoo mielen ja kehon välisestä mielenkiintoisesta yhteydestä
(23).
Traumojen muistaminen on riippuvaista siitä tunne- ja fysiologisesta tilasta, jossa muistot ovat
syntyneet. Tätä kutsutaan (state dependent memory) tunnetilasta riippuvaiseksi muistamiseksi.
Siitä on selvimpänä kliinisenä esimerkkinä PTSD. Syvyyspsykologiaa ja psykoanalyysia
voidaankin ymmärtää siten, että dissosioidut ja tunnetilasta riippuvat muistot jäävät aktiivisiksi
tiedostamattomalla tasolla ja aiheuttavat psykologisia ja psykosomaattisia ongelmia (17).
Mielen ja kehon samanaikainen hoitaminen perustuu tunnetilasta riippuvaiseen muistamiseen,
oppimiseen ja käyttäytymiseen, joka on koodattu limbiseen ja hypothalamuksen järjestelmään.
Tämä järjestelmä välittää informaatiota mielen ja kehon välillä (17).
Immuunijärjestelmä ja traumat
Tutkimus on osoittanut selvän yhteyden stressin ja immuunijärjestelmän toiminnan välillä, ja tämä
vaikuttaa terveyteen (esim. 14). Emotionaalinen stressi tukahduttaa immuunijärjestelmän toimintaa.
Sen sijaan positiiviset ajatukset, asenteet ja mielikuvat voivat vahvistaa immuunijärjestelmää ja
parantaa sairaudesta toipumista. Psykoneuroimmunologia edustaa monitieteellistä tutkimusotetta,
jossa paneudutaan psyykkisten toimintojen, keskushermoston, aineenvaihdunnan ja
immuunijärjestelmän väliseen vuorovaikutukseen.
Suru (ja trauma) vaikuttavat kehoon biologisesti. Vaikutus on erilaista surun ja menetyksen eri
vaiheissa (19). Immuunijärjestelmän muutokset ovat keskeisiä sokin ja voimakkaiden tunteiden
kokemisen jälkeen. Sokissa keho on jatkuvassa hälytyksessä, sympaattisen hermoston kiihtyneessä
tilassa. Kriisin reaktiovaiheessa voimakkaat tunteet vievät energiaa kehosta. Itkeminen, raivo,
syyllisyys tai pettymykset kuluttavat kehon energiaa, jos niitä pidätellään ja torjutaan pois
tietoisuudesta. Myös niiden läpikäyminen kuluttaa kehon energiaa. Nämä vaiheet heikentävät
immuunijärjestelmän toimintaa, voivat aiheuttaa väsymistä ja uupumusta sekä joskus sairastumista
(19).
Kehon hoito osana traumaterapiaa
Kehon hoito traumaterapian eri vaiheissa
Kehollisuus näkökulmana voi olla mukana traumojen hoidon eri vaiheissa ja tavoitteissa.
Traumojen hoidossa on kaksi keskeistä tavoitetta: asiakas saavuttaa takaisin turvallisuuden tunteen
kehoonsa ja voi saada päätökseen keskeneräiset, lukkiutuneet ja usein myös kehitykselliset tehtävät
(25).
Howard Lipke (2000) luokittelee EMDR:n (Eye movement desensitization and reprocessing)
käytössä neljä eri vaihetta:
1) Pääsy olemassa olevaan informaatioon, josta osa on tallentunut (sanattomaan) implisiittiseen
muistiin ja osa (sanalliseen) eksplisiittiseen muistiin.
2) Uuden tiedon ja kokemuksen esittely ja opettaminen, joka voi tapahtua sekä sanallisesti että
sanattomasti.
3) Informaation prosessoinnin käynnistäminen.
4) Lopuksi informaatioon pääsyn estäminen.
Lipken mielestä nämä neljä vaihetta sopivat kuvaamaan kaikkia terapeuttisia prosesseja. Keho
voidaan ottaa hoitoon mukaan terapiaprosessin kaikissa eri vaiheissa.
Maggie Phillips ja Claire Frederick (1995) ovat esittäneet traumojen hoidon SARI-mallin, jossa on
neljä eri hoidon vaihetta. Asiakkaan on ensin vakiinnutettava turvallisuus elämäänsä (S), josta osa
on turvallisuutta kehossa. Kehon ylivirittyneisyystila, takaumat, paniikkitilat kehossa ja
puutuneisuus rikkovat luonnollisen mielen ja kehon yhteyden. Ihmisen keho reagoi tai jättää
reagoimatta ilman, että ihmisellä on tietoista yhteyttä kehoonsa. Fyysistä turvallisuuden tunnetta on
voitu saavuttaa myös terapeuttisen hieronnan avulla (25). Tavoitteena on palauttaa ihminen
yhteyteen omien sisäisten resurssiensa kanssa. Traumoja ei lähestytä suoraan kehon kautta, ennen
kuin kokemuksille on sanat ja ymmärrys ja sekä tunteiden kestokyky että persoonallisuus ovat
tarpeeksi vahvoja. Toisena vaiheena pääsy lukkiutuneisiin kokemuksiin (A), kolmantena vaiheena
uudelleenprosessointi (R) ja lopuksi integrointi (I). Kehollisuus voi olla mukana näissä kaikissa
hoidon vaiheissa. Traumojen hoidon perustana on aina turvallisuus terapiasuhteessa. Jos hoidossa
liian aikaisin ”avataan mennyttä” kehon kautta, lisää se useinkin oireiden voimakkuutta ja aiheuttaa
kestämättömiä tunteita, ja seurauksena voi olla uudelleentraumatisoitumista. Pelkästään
traumamuistojen löytäminen ei ole riittävää. Tarvitaan tunnetta ymmärretyksi tulemisesta,
turvallisuutta, fyysistä voiman ja pystyvyyden tilaa. Tärkeintä on merkityksen löytyminen
kokemuksille (25).
Kehon hoitamisen tavoitteita osana traumaterapiaa
Ensimmäinen vaihe kehoon fokusoituneissa hoidoissa on auttaa asiakasta luomaan kokemuksellinen
yhteys kehoonsa. Tästä yhteydestä Eugene Gendlin on käyttänyt nimitystä ”tunnettu aistimus” (felt
sense). Tätä yhteyttä kehoon on vaikea kuvata sanallisesti. Peter Levine (1997) kuvaa tätä kehon
tietoisuuden tilana, jossa keskittyminen kehon aistimuksiin tekee kokemuksen intensiivisemmäksi.
Se on luonnollisen elämän ja luovuuden tila. Trauma katkaisee yhteyden tähän kehon tilaan
suojellakseen ylivoimaisilta aistimuksilta ja tunteilta. Trauman hoidossa olisikin palautettava tämä
luonnollinen yhteys kehoon. Fokusointi somaattisesti kehoon lisää kehotietoisuutta sisäisenä
tunteena ja aistimuksena – eikä mentaalisena havaintona tai intellektuaalisena ymmärryksenä (4).
PTSD:ssä ja PTS:ssä ihmisiltä puuttuu usein tieto ja sanat, joiden avulla he voisivat antaa
ymmärryksen kehon somaattisille aistimuksille. Traumaterapian yhtenä tavoitteena on auttaa näitä
ihmisiä ymmärtämään kehonsa reaktioita. Kehon reaktiot täytyy kuitenkin ensin tuntea ja tunnistaa
kehossa. Sen jälkeen niille on annettava sanat, kuvattava niitä ja annettava merkitys nykyisessä
elämässä. Toisinaan tulee myös mahdolliseksi selventää näiden kokemuksien suhde ja yhteys
menneisyyden traumaattiseen kokemukseen(18).
Seuraavassa Babette Rothschildin (2000) esittämänä traumaterapian tavoitteet:
1. Yhdistää implisiittinen ja eksplisiittinen muisti, jotta traumaattisesta kokemuksesta voi tulla
yhtenäinen tarina. Kehon tuntemuksille merkityksen löytäminen on osa tätä tavoitetta.
2. Heikentää autonomisen hermoston ylivireystilan aiheuttamia oireita, jotka liittyvät erityisesti
traumamuistoihin.
3. Siirtää traumaattinen kokemus menneisyyteen: ”Se on ohi, minä selviydyin.”
Traumaterapian tavoitteena on auttaa asiakasta ajattelemaan ja tuntemaan samanaikaisesti.
Kokemaan kehon aistimukset ja tunteet sekä käyttäytymään samalla kun on tietoinen niiden
yhteydestä mielikuviin ja ajatuksiin, jotka antavat tapahtuneelle merkityksen. Samaan aikaan tulisi
huomioida, mitä tapahtuu kehossa, ja antaa sille sanat ja merkitys. Mielen ja kehon tulisi olla yhtä
aikaa mukana traumojen hoidossa. Psykoterapiassa on välineitä mielen kohtaamiseen ja
kehopsykoterapiassa kehon lähestymiseen (18).
Kehokeskeisissä menetelmissä asiakas kokee trauman hoidon aikana tai resurssien lisäämisen yhtä
aikaa ajatuksena, oivalluksena, tunteena ja kehollisena aistimuksena. Kokonaisvaltaisuus on
mukana tapahtuvassa muutoksessa.
Kehon kanssa työskenneltäessä keskitytään implisiittiseen muistiin. Lisäksi tarvitaan sanoja ja
ymmärrystä, joka tuo kokemuksen eksplisiittiseen muistiin traumatarinaksi ja yhtenäiseksi
muistoksi, jossa on kaikki elementit samanaikaisesti läsnä. Dissosiaatio rikkoo usein ehjän
kokemuksen. SIBAM-malli kertoo muistosta, jossa on mukana muistista sekä implisiittiset että
eksplisiittiset aistimukset. Pääsy traumamuiston implisiittiseen osaan (S=sensations, I=image,
B=behavior, A=affect) tapahtuu hyvin kehokeskeisillä menetelmillä. Sen lisäksi tarvitaan myös
ymmärrys merkityksestä, joka syntyy kognitiivisena ymmärryksenä, keskustelun ja sanojen avulla
(18).
Kehon tärkeyttä traumojen hoidossa olisi selvitettävä ja tutkittava lisää. Se puuttuu monesta
psykoterapeuttisesta teoriasta ja työskentelytavasta. Kehollisuus on kuitenkin yksilön tärkeä reitti ja
tie tunteisiin. Tässä artikkelissa tarkastellaan kehon hoitoa osana traumaterapiaa kahdesta eri
näkökulmasta: menetelmät, joissa ei käytetä kosketusta ja kosketusta käyttävät menetelmät.
Kehoa hoitavia menetelmiä, joissa ei käytetä kosketusta
Tässä osiossa tarkastellaan kahden eri kehoon vaikuttavan terapiamenetelmän käyttöä osana
traumaterapiaa – kehollisuus hoidon -näkökulmasta. Ensinnäkin Babette Rothschildin (2000) ja
Peter Levinen (1997) kehittämää keho-orientoitunutta psykoterapiaa ja toiseksi Francine
Shapiron kehittämää EMDR:ää (Eye movement desensitization and reprocessing) (ks. 4, 5, 6, 11,
12, 20).
Näitä menetelmiä käsitellään esimerkkien avulla, joissa kuvataan kehokielisesti menetelmien
yhdistäminen hoitoihin.
Esimerkki 1
Turvallisuuden ja hallinnantunteen vahvistaminen kehossa voi olla traumaterapian ensimmäisenä
tavoitteena (25). Erityisesti silloin, jos asiakkaan keho pettää (body´s betrayal). Silloin kehon
muistiin tallentuneet traumaattiset kokemukset purkautuvat esim. paniikkina tai muuna autonomisen
ja tahdosta riippumattoman hermoston reaktiona. Puhekyky, sanat ja ymmärrys voivat hävitä
tällaisessa tilanteessa.
Asiakas hakeutuu hoitoon ylivoimaisten tuskatilojen vuoksi, jotka näkyvät hänen kehossaan
voimakkaina punastumisreaktioina, kehon kylmyytenä, ihon kalpeina läiskinä, hikoiluna, sydämen
voimakkaana tykytyksenä ja tärinänä. Pinnalle nouseva itku, lamaannus ja kyvyttömyys puhua.
Tuskatila synnyttää paniikinomaisen reaktion, se on aktivoitunut erilaisissa tilanteissa, joissa on
läsnä muita ihmisiä.
Hoidon alussa avuttomuuden tunteet olivat hallitsevia niin asiakkaalla kuin terapeutin
vastatunteina. Sanoja ei ole asiakkaalla eikä terapeutilla. Terapeutti käsittelee omia
vastatunteitaan työnohjauksessa. Asiakas itkee ensimmäiset käyntikerrat tuskaansa ja on ikäistänsä
nuoremmassa egotilassa. Hänen kehonsa reagoi voimakkaasti sympaattisen ja parasympaattisen
hermoston reagoidessa yhtä aikaa. Kehon reaktiot kertovat autonomisen hermoston traumaattisesta
jähmettyneisyysreaktiosta: sympaattinen ja parasympaattinen hermosto aktivoituvat yhtä aikaa.
Asiakkaalta häviävät sanat, kyky kertoa mitä itsessä tapahtuu ja kyky olla vastavuoroisessa
terapiasuhteessa. Traumaattiset takautumat saavat vallan.
Terapeutti on läsnä ja rauhoittaa vähillä sanoilla. Turvapaikka löytyy ja sen kanssa työskentely
aloitetaan EMDR:llä (lyhyillä silmänliikesarjoilla ja taputuksilla). Asiakas rentoutuu ja
autonominen hermosto rauhoittuu. Toistetaan useassa terapiaistunnossa. Asiakkaalle alkaa tulla
kykyä ilmaista itseään ja tunnetilaansa sanoilla ilman että kehon tuskatila vie hallinnan tunteen.
Terapiassa aloitetaan keskustelu traumaattisista kokemuksista. Jatketaan EMDR:n käyttöä
resurssien juurruttamisella. Paniikkireaktiot alkavat harventua. Hoidossa kokeillaan myös
EMDR:n perusprotokollan käyttämistä traumaattisen kokemuksen poisherkistämiseksi, mutta
silmänliikkeiden alkaessa asiakas hätääntyy ja kokee tilanteen ylivoimaiseksi. Siitä luovutaan
yhteisestä sopimuksesta. Asiakkaalla ei ole vielä riittävästi tunteiden kestokykyä.
Terapiassa aloitetaan keskustelu tunteista (kuten syyllisyydestä ja vihasta) ja niiden ilmaisemisesta
sekä yhteydestä kehon reaktioihin. Samalla aloitetaan kehon hallinnan ja turvallisuuden tunteen
lisäämiseen vaikuttavien harjoitusten teko. Käytetään keho-orientoituneen psykoterapian keinoja
(18); esim. huomion kiinnittämistä yhtä aikaa sisäiseen kokemusmaailmaan ja ulkoiseen
ympäristöön; lihasten jännittämisellä lisätään tunteiden kestokykyä; harjoitellaan fyysisiä ja
henkisiä rajoja; ankkuroidaan kehoon erilaisia voimavaroja ja tehdään joitakin NLP:n
harjoituksia. Asiakas kokeilee näitä terapiaistuntojen välillä ja kokee saavansa niistä apua kehon ja
tunteiden hallintaan, kun kokee olevansa epävarmassa tilanteessa.
Sanoja tulee lisää terapiasuhteeseen. Tunteet ja kokemukset saavat enemmän ymmärrystä ja
tuskatilat eivät ole enää ylivoimaisia. Kehon reaktiot eivät saa enää valtaa ja oma keho on taas
enemmän turvallisesti omassa hallinnassa. Hoidon lopuksi kerrataan, mitä oppia on tullut:
turvapaikan käyttö, kyky rauhoittaa kehoa, uskallus hakea itselle apua, omien tunteiden ja kehon
reaktioiden parempi ymmärrys, tunteista puhuminen.
Tämän asiakkaan hoidossa EMDR (resurssien juurruttamisesta) ja kehokeskeinen psykoterapia
olivat käyttökelpoisia, koska hoidon alussa asiakkaalta puuttuivat sanat, samoin kyky kestää
voimakkaita tunnetiloja. Trauma oli myös silmin nähtävissä asiakkaan kehossa, joka aiheutti myös
kiusallisimmat oireet, jotka jatkuessaan olisivat johtaneet ajankohtaisiin ongelmiin ja
välttämiskäyttäytymiseen. Traumaattisten kokemusten hoitamiseen voidaan joutua palaamaan
myöhemmin, kun asiakkaalla on enemmän kestokykyä ja hän on itse halukas tämäntyyppiseen
työskentelyyn.
Kriisihoidossa on oleellista
1. Ongelma-alueen määrittäminen
2. Kriisityön tavoitteiden määrittely yhdessä asiakkaan kanssa
3. Hoitosopimuksen tekeminen
4. Varsinainen kriisityöskentely
5. Hoidon lopettaminen
6. Seuranta (esim. tapaaminen, kortin lähettäminen, puhelinsoitto puolen vuoden kuluttua
hoidon pättymisestä).
Kriisitilanteessa tarvitaan tilanteen selvittelyä ja kartoittamista, ongelman rajaamista ja
uudelleenarvioimista koko kriisihoidon ajalta. Potilaalle on hyvä selventää mahdollisimman
yksinkertaisesti, mitä on tapahtunut, mitä tunteita tilanne on hänessä herättänyt ja miten hän on
tilannetta käsitellyt.
(Maarit Lehtinen, Outi Leino: Kriisihoidossa. Soili Salmien 14.1.1999)
Kehon hoitaminen koskettamatta
Tässä esimerkissä esitetään Babette Rotschildin (2000) menetelmiä kehon hoitamiseksi ilman
kosketusta osana traumaterapiaa. Menetelmät pitävät sisällään kehon käytön resurssina,
turvallisuusankkurina, jarruna liian nopeasti ja voimakkaita tunteita nostavalle terapialle,
fyysisistä rajoista oppimisen, kehon aistimusten tunnistamisen osana kehotietoisuutta ja
huomion yhtaikaisen kiinnittämisen kehon sisäisiin aistimuksiin ja ulkomaailmaan. Nämä
menetelmät toimivat eri tavoitteisiin pyrkien: kehoa voidaan käyttää resurssina, ankkurina,
terapian toimivuuden arvioinnin mittana, terapian ja autonomisen hermoston liian kiihtyvyyden
jarruna. Menetelmät toimivat oivallisesti ja antoivat asiakkaalle konkreettisia välineitä tunteiden
säätelykyvyn kehittämiseksi. Ne lisäsivät myös hänen myönteisiä tuntemuksiaan itseään
kohtaan ja vahvistivat siten itseluottamusta.
EMDR vaikuttaa suoraan kehoon
Tässä asiakastapauksessa käytettiin lisäksi EMDR (Eye movement desensitization and
reprocessing) –menetelmää, jonka on kehittänyt Francine Shapiro (ks. edellä luetellut muut
lähteet, s.29). EMDR:n avulla voidaan kohdistetusti hoitaa lukkiutuneita traumaattisia
kokemuksia sekä mielestä että kehosta. Yksi mahdollinen syy, miksi EMDR on niin nopea ja
tehokas menetelmä, voi olla se tosiasia, että sen avulla voidaan saada yhteys kokemuksen
moniin eri puoliin. Ennen silmänliikkeiden aloittamista asiakasta pyydetään ajattelemaan
traumaattiseen kokemukseen liittyvää mielikuvaa, negatiivista kognitiota itsestä, tunteita ja
kehon fyysisiä aistimuksia (4). Hoidon fokusointi on siten yhtaikaa sekä implisiittiseen muistiin
(visuaalinen kuva, kehon aistimukset sekä tunteet) että eksplisiittiseen muistiin (käsitys itsestä
sanoja käyttäen).
EMDR opettaa asiakasta tulemaan tietoisemmaksi omasta kehostaan ja siinä olevista
aistimuksista. EMDR:n avulla voidaan vahvistaa erilaisia resursseja, joita asiakas tarvitsee.
Abreaktion aikana asiakas kokee voimakkaita tunteita, niiden helpottumisen ja muutoksia kehon
aistimuksissa. Tärkeää EMDR:n käytössä on vahvistaa kokemus siitä, että trauma on ohitse,
sillä traumatisoituneilla aivoilla on taipumus toistaa menneisyyttä. Trauman toistamispakko vie
aistimukset ja kokemukset pois nykyhetkestä. Limbinen järjestelmä reagoi ikään kuin trauma
tapahtuisi nykyhetkessä, vaikka järki ymmärtäisi, että se ei ole totta. Puhumalla ei saada aina
pelkästään etäisyyttä ärsykkeisiin (12). EMDR-protokollassa kehon läpikäymisen (body scan)
vaiheessa asiakas oppii tutkimaan oman kehonsa aistimuksia ja siten lisäämään kehotietoutta
(14).
Koskettamista käyttävien kehohoitojen yhdistäminen psykoterapiaan
Keskustelua käyttävä psykoterapia voi lähestyä kognitiivisia ja emotionaalisia muistoja tiettyyn
kokemustasoon asti. Kosketusta käyttävä kehoterapia voi antaa asiakkaalle ja terapeutille
pääsyn syvempiin ja vähemmän tietoisiin tunteisiin ja muistoihin ja siten lisätä asiakkaan
itsetuntemusta (24).
Psykoterapiassa asiakasta rohkaistaan puhumaan muistoista, jotka voivat nostattaa pintaan
kognitiivispohjaisia tunteita. Kun kosketusta käyttävää kehoterapiaa yhdistetään psykoterapiaan,
tunteisiin (kehossa oleviin aistimuksiin) päästään suoraan. Nämä tuntemukset herättävät lisää
muistoja eri aistimusten kautta (kosketus, maku, haju, kuulo, näkö), ja ne voidaan kokea
uudelleen turvallisessa terapiasuhteessa. Nämä tuntemalla koetut muistot ovat laadullisesti
erilaisia kuin kognitiiviset muistot. Verbaalisen psykoterapian ero psykoterapiaan, jossa
käytetään mukana kehoterapiaa, on juuri edellä kuvatun mukaisia (24).
Miksi koskettaminen voi olla avuksi PTSD:n tai PTS:n tai traumaan liittyvien oireiden hoidossa?
Tässä osiossa kirjoittaja kokoaa omia havaintojaan asiakastyöstä (6 vuoden ajalta) silloin, kun
koskettamista käyttäviä kehohoitoja on yhdistetty traumojen hoidossa psykoterapeuttiseen
työskentelyyn. Havainnot on yhdistetty niihin teoreettisiin ja tutkimushavaintoihin, joita on
esitetty Miten trauma vaikuttaa kehoon –otsikon alla.
1. Kehohoidot alentavat autonomisen hermoston ylivireystilaa ja voivat siten antaa
mahdollisuuden ymmärrykselle ja sanoille. Ylivirittyneessä hermoston tilassa
kognitiivinen tieto ei mene aivojen uloimmalle kuorikerrokselle, jossa on rationaalinen
ajattelu, loogisuus ja äly. Kyky loogisesti käsitellä asioiden välisiä yhteyksiä ei silloin
onnistu. Aivot toimivat kanavalla, jossa ärsyke menee suoraan thalamuksen kautta
limbiseen järjestelmään ja amygdalan kautta aktivoi autonomisen hermoston. Keskustelun
ja loogisen ajattelun avulla ei voida silloin käsitellä kokemuksia. Siksi hermoston
ylivireyttä on ensin hyvä laskea. Sen jälkeen on mahdollista paremmin lisätä ymmärrystä
sanojen avulla.
2. Sympaattinen hermosto aktivoituu traumatisoituneella nopeasti, pienistäkin uhkaa
muistuttavasta ärsykkeestä. Kehohoidot voivat vahvistaa parasympaattista lepohermostoa,
jota tarvitaan kehon rauhoittamiseksi. Sympaattisen ja parasympaattisen hermoston
välinen tasapaino on voinut muuttua traumatisoituneella. Ihminen sietää helpommin
stressiä silloin, kun sympaattinen hermosto ei aktivoidu niin helposti. Ihmisestä tulee
toisin sanoen rauhallisempi eikä hän joudu niin helposti eri tunnetilojen valtaan. Tämä
vähentää uupumisriskiä.
3. Kehohoidot lisäävät kehotietoisuutta ja vähentävät kehon puutuneisuutta sekä lisäävät
tuntoa eri kehon osissa. Kehon tunnottomuus (puutuneisuus) on voinut kehittyä useista
peräkkäisistä kehon ”jähmettyneisyystiloista” (uhka- ja traumatilanteissa), jolloin keho ei
ole palannut normaaliin tilaan. Tällainen puutuneisuus voi syntyä esim. perheväkivallan
seurauksena. Limbinen järjestelmä voi laukaista kehon ”jähmettymisreaktioin” taistele tai
pakene -reaktion sijasta silloin, kun on ollut pitkäaikaista traumatisoitumista.
Koskettamalla tai kysymällä kehon aistimuksista voidaan vähitellen herätellä asiakkaan
tietoisuutta omasta kehosta ja lisätä siten yhteyttä proprioseptiseen ja vestibulaariseen
hermostoon, jotka välittävät tietoa kehon sisäisestä hyvinvoinnista. Puutuneisuus voi
vähitellen heikentyä ja asiakkaalla voi olla jo mahdollisuutta kokea kehossa hyvänolon
tunteita. Nämä tunteet ovat voimavaroja.
4. Kehohoidot alentavat lihasjännitystä, joka on voinut syntyä jatkuvasta lihasten
supistumisesta stressin tai traumaattisen kokemuksen aikana. Tällainen lihasten
supistumistila voi jäädä päälle, vaikka välitöntä uhkaa ei enää olisikaan. Autonomisen
hermoston yliviritystila saa elimistön jatkuvaan taistelu- tai pakovalmiuteen. Motorinen
hermosto on jännittyneessä tilassa, valmiina taistelemaan tai pakenemaan nopeilla
liikkeillä. Tämä voi johtaa jatkuvaan lihasjännitykseen, mikä aiheuttaa usein erilaisia
kipuja ja särkyjä sekä muita kehon toimintahäiriöitä.
5. Kehohoidot vahvistavat ihmisen jaksamista ja voimavaroja antamalla hyvänolon ja
rentoutumisen tunnetta. Tämä voi herättää tunnetilamuistin kautta muita hyviä muistoja
kokemuksista.
6. Kehohoidot voivat lisätä ihmisen halua välittää itsestä. Halu säilyttää yhteys koettuun
hyvänolontunteeseen voi auttaa erottamaan itsessä hyvän olon ja pahan olon tunteen.
Tämä erottamiskyky on tärkeä taito kyvyssä elää omaa elämää. Traumat voivat opettaa
olemaan välittämättä itsestä, olemaan uhri, joka turtuu eikä tunne tunteita. Se mitä itselle
tapahtuu ei kosketa enää. Turtuminen on voinut tulla selviytymistavaksi, keinoksi selvitä
hengissä.
7. Kehohoidot vahvistavat asiakkaan kehotietoisuutta. Kehotietoisuus kertoo, mikä
terapiassa auttaa ja mikä on liikaa. Terapiassa asiakkaan keho kertoo totuuden. Asiakas
voi vastata terapeutin kysymykseen ”voitko hyvin” sanomalla voivansa hyvin, samalla kun
autonominen hermosto on ylikiihtyneessä tilassa sydämen hakatessa. Keho kertoo
totuuden. Sanat voivat olla ristiriidassa joko tietoisesti tai tiedostamattomasti. Babette
Rothscild (2000) korostaa asiakkaan somaattisen muistin tärkeyttä terapiaprosessia
ohjattaessa. Luottamus asiakkaan kehotietoisuuteen kertoo, mikä terapiassa auttaa, mikä
on liikaa, ja voi siten uudelleen traumatisoida.
8. Kehohoidot voivat vahvistaa turvallisuuden tunnetta kehossa. Traumatisoituneen keho on
”pettänyt” useita kertoja ahdistus-, paniikki- yms. reaktioilla. Kokemus siitä, että keho on
rauhallinen rentoutuneessa tilassa, voi lisätä luottamusta omaan kehoon. Turvallisuuden
tunteen vahvistaminen kehossa on yksi traumaterapian keskeisistä tavoitteista (25).
9. Kehohoidossa asiakas voi saada myönteisen tunteen ja mielikuvan omasta kehostaan.
PTSD:stä kärsivät eivät usein pidä kehostaan. Hoidossa on tärkeää antaa mukavia
kokemuksia omasta kehosta. Myönteinen kehokuva on tärkeä osa minuutta.
10. Kehohoidoissa voidaan myös lisätä ja vähentää lihasten toimintaa. Tämä harjaannuttaa
kinesteettistä aistia, joka auttaa myös tunnistamaan tunnetiloja ja sietämään voimakkaita
kielteisiä tunteita. Kehotietoisuus ja rajojen ja oman minän kokeminen vahvistuvat.
11. Kehohoidot lisäävät kehon liikkuvuutta. Liikkuvassa kehossa on tilaa myös joutaville
tunteille ja mielen toiminnalle.
Psykofysiologinen malli: miten yhdistää psykoterapiaan koskettamista käyttävät hoidot?
Kirjoittaja on yhdistänyt psykoterapiatyöhönsä kehohoitoja kuuden vuoden ajan soveltamalla
psykofysiologista mallia (24). Psykofysiologinen malli antaa toimintamallin tällaiseen
asiakastyöskentelyyn. Siinä on toimintatapa, jolla puhetta käyttävä psykoterapeutti ja kosketuksella
hoitava kehoterapeutti voivat tehdä yhteistyötä asiakkaan hyväksi. Malli ei sovi kaikille, ja siksi
onkin ensin arvioitava sen soveltuvuus asiakkaalle. Soveltuvuuteen vaikuttavat monet tekijät, esim.
asiakkaan oma halu, psykosomaattiset oireet, kyky olla hoitosuhteessa ja prosessoida tunteita sekä
antaa niille merkityksiä.
Monet asiakkaat eivät tiedosta tarvettaan turvalliseen, huolehtivaan ja rentouttavaan kokemukseen
ennen kuin he kokevat sitä. Malli perustuu teoreettisesti Freudin näkemykseen, että ego on
ensinnäkin kehollinen ja saa alkunsa kehon aistimuksista. Se on saanut menetelmällisiä vaikutteita
psykoanalyytikko Wilhelm Reichin (1933) kirjasta Character analysis, jossa esitetään, että
tunnekokemukset vaikuttavat suoraan kehoon. Reich myös havaitsi, että psyykkiset
puolustusmekanismit ilmentävät myös fyysisesti, esim. lihasjännityksen tai kehon asennon
muutoksia. Kehon kosketuksella hoitaminen avaa muistoja, jotka ”tunnetaan kehon aistimuksina”.
Ne ovat erilaisia kuin kognitiiviset muistot. Tässä mallissa psykoterapeutti ei kosketa.
Kehoterapeutti saa etupäässä keskittyä kehon hoitamiseen, sillä psykoterapeutti auttaa asiakasta
prosessoimaan ja integroimaan tunteita osaksi persoonallisuutta.
Psykofysiologisessa mallissa psykoterapeutti on pääterapeutti, joka arvioi, milloin voidaan
mahdollisesti käyttää kehohoitoja. Hän myös suosittelee kehoterapeutin valinnan. Tärkeää on, että
psykoterapeutti on myös itse saanut hoitoa kyseiseltä terapeutilta, jotta hän voi arvioida terapeutin
työskentelytyylin. Psykoterapeutilla on oltava tietoa kehoterapeutin viitekehyksestä, rajojen
tiedostamisesta ja kunnioittamisesta sekä kyvystä olla sensitiivinen asiakasta kohtaan.
Psykoterapeutti myös valmistelee asiakkaan, jotta tämä tietää, mitä voi odottaa hoidon aikana ja sen
jälkeen.
Psykofysiologisessa mallissa on kaksi toteuttamistapaa: hoitojen peräkkäisyys tai yhtäaikaisuus.
Jälkimmäisessä kehoterapeutti työskentelee psykoterapeutin ollessa läsnä hoidon aikana. Ensin
mainitussa asiakas menee psykoterapiaan kehohoidon jälkeen, jolloin hän on rentoutuneempi,
kehotietoisuus on herkistynyt ja tunteet ovat enemmän pinnassa. Psykoterapiassa voidaan käsitellä
niitä tunteita ja muistoja, jotka mahdollisesti nousevat pintaan hoidon aikana.
Kirjoittaja on soveltanut psykofysiologista mallia hoitojen peräkkäisellä vuorottelulla. Tässä
artikkelissa esitetään kaksi esimerkkiä, joissa toisessa on yhdistetty psykologista vyöhyketerapiaa
psykoterapiaan ja toisessa lymfahoitoa. Muita kehohoitoja. joista kirjoittajalla on kokemusta
psykofysiologisen mallin soveltamisesta, ovat mm. Rosen-terapia, aromaterapia ja osteopatia.
Myös monet muut kehohoidot soveltuvat psykofysiologisen mallin soveltamiseen.
Esimerkki 2
Hoidon alussa asiakkaan traumaattiset kokemukset työstettiin puhumalla siitä, mitä on tapahtunut
ja miten se on vaikuttanut asiakkaaseen. Asiakas kokee syyllisyyden tunteita ja pelkoa siitä, että
tulee jotenkin syytetyksi traumaattisesta tapahtumasta. Syyllisyyttä ja vastuukysymyksiä käsitellään
useassa terapiaistunnossa. Asiakas pelkää trauman toistumista ja virheiden tekemistä. Terapeutti
käsittelee näiden pelkojen realistisuutta.
Puhuminen auttaa asiakasta käsittelemään traumaattista kokemusta. Hän joutuu kuitenkin lähes
päivittäin kohtaamaan tilanteita, jotka muistuttavat järkyttävistä tapahtumista. Nämä tilanteet
herättävät hänessä ahdistusta ja voimakkaita kehon stressireaktioita. Sympaattinen hermosto
aktivoituu. Tämä johtaa jatkuvaan väsymiseen ja autonomisen hermoston yliviritystilaan: taistele ja
pakene – valmiuteen. Puhuminen traumaattisesta kokemuksesta ei riitä psykosomaattisten oireiden
ja somatisaation hoitoon. Stressioireet kehossa jatkuvat. Asiakas ei puhumalla pääse yhteyteen
omiin tunteisiinsa. Päätetään aloittaa psykofysiologisen mallin soveltaminen hänen hoitoonsa.
Traumaattisen kriisin hoitoon yhdistetään käyntejä psykologisessa vyöhyketerapiassa, jossa hän
tekee aluksi vyöhyketerapeutin kanssa elämänkaarestaan selvityksen. Siinä huomioidaan
merkittävät elämäntapahtumat, jotka ovat herättäneet voimakkaita tunteita tai olleet suoranaisia
traumoja.
Psykologisessa vyöhyketerapiassa hoidetaan traumoja avaamalla kehon lukkoja. Suurelta osin
kehon oirehdinta on tunnelukkoa. Avaamalla kehon eri lukkoja (esim. korvien niskalukkopisteet)
annetaan mahdollisuus tiedostaa ja kuulla omaa kehoa ja kehossa olevia tunteita. Hoidossa keho
rentoutuu vyöhyketerapeutin kosketusten myötä. Rentous vapauttaa tiedostamaan syvemmin
pysäyttämällä mielen ja kehon. Huomio voi kohdistua omaan sisäiseen maailmaan, ajatuksiin,
tunteisiin ja kehon reaktioihin. Korvan kautta hoitamalla mieli tasapainottuu ja rentoutuu ja päässä
oleva ylivirittyneisyys helpottuu. Ylivireässä hermoston tilassa ei pysty käsittelemään omia
tuntemuksiaan. Tunnetasolla vapautuu energiaa, kun ei tarvitse käyttää voimia omien tunteiden
peittämiseen. Kosketuksella voidaan myös laukaista (asiakkaan ollessa siihen valmis ja halukas)
mennyt traumakokemus alkuperäisenä uudelleen koetuksi kehossa. Tunteen kokemus lähtee
sulamaan, kun se tulee uudelleen tietoisuuteen. Traumaan sitoutunut negatiivinen energia vapautuu
(vrt. Levinen 1997: trauman ydin on lukkiutunut pelon energia) esimerkiksi itkemällä.
Korvan järjestelmän hoidolla voidaan aktivoida muistia ja oivallusta, jotka edeltävät negatiivisen
energian vapautumista. Siten oivallus syy- ja seuraussuhteista aikuisuuden näkökulmasta on läsnä,
kun lapsuuden muistot voivat aktivoitua alkuperäisinä kehon tunteina. Edellytyksenä on asiakkaan
valmius kohdata niitä ja turvallinen hoitosuhde. Tätä ymmärrystä vahvistaa elämänkaaren
tekeminen alkuhaastattelussa yhdessä hoitavan vyöhyketerapeutin kanssa. Asiakkaan keho kertoo
myös terapeutin hoidon suunnan. Pää, korvat ja niska on oltava ensin auki. Keho ilmoittaa, jos
asiakkaan kehossa ei ole yhteyttä eri osien välillä eli asiakkaan keho on ”poikki” (vrt. somaattinen
dissosiaatio). Silloin eri osien välillä eivät kulje aineenvaihdunta ja energia, mikä voi näkyä esim.
ihon värin ja lämpötilan erona. Ydintrauma on yleensä lapsuudessa. Trauman ympärille kertyy
usein uusia tunnetraumoja, jotka toistavat samaa teemaa.
Asiakas alkoi rentoutua vyöhyketerapiahoidossa. Energisyys, ilo ja vitaalisuus alkoivat lisääntyä.
Vapautuneisuus, kehon tasapainoisuus vahvistuivat. Psykosomaattiset stressioireet alkoivat
heikentyä ja hävitä. Tämän asiakkaan psykologisessa vyöhyketerapiassa tapahtui oivalluksia, jotka
saivat hänet mm. ymmärtämään nykytilanteen yhteyden varhaisempiin elämänkokemuksiin.
Tiedostamattaan hän on toistanut varhaislapsuuden vuorovaikutusmalleja, taistelemalla nykyhetken
ihmissuhteissa.
Vyöhyketerapia auttoi traumaattisen kriisin käsittelyä myös psykoterapiassa. Hoidon alussa poissa
olleet tunteet tulvahtivat pinnalle. Aikaisemmat elämän menetykset nousivat surun tunteina pintaan.
Näistä varhaisemmista traumoista ja niiden merkityksestä keskusteltiin. Lapsuudessa ollut suhde
vanhempiin sai uusia merkityksiä elämänkaaren ja traumojen näkökulmasta. Hoidon tavoitteena oli
käsitellä traumaattisia kokemuksia nykyhetkessä. Siihen liittyviä syyllisyyden tunteita ja vastuun
rajoja voitiin tarkastella uudella tavalla, kun asiakas oli oivaltanut sen syyllistämisen, joka oli ollut
lapsuudenperheessä vuorovaikutusmallina. Hoidon tavoitteena ollut I-tyypin trauman käsittely
aukeni uudella tavalla, kun kehon lukkiutuneet varhaiset tunteet nousivat pintaan ja kun niitä
käsiteltiin sanojen avulla. Somatisaation
tarve väheni. Hoidon alussa olleet psykosomaattiset oireet heikkenivät.
Esimerkki 3
Asiakas pystyi jo hoidon alussa hyvin kertomaan elämästään, traumaattisista kokemuksista ja
pettymyksistään. Hän puhui niistä älyllisesti, mutta tunteet puuttuivat. Hän oli jo hyvin nuorena
joutunut ottamaan vastuuta itsestään ja kovalla yrittämisellä hakenut hyväksyntää. Tunteet olivat
vieraita lapsuudenkodissa. Osaaminen oli antanut hänelle aina turvallisuutta. Jännitys ja pelko
nousivat esille, jos hän ei osannut. Aloitettiin EMDR-hoito, jossa tehtiin ensin turvapaikka.
Silmänliikkeiden aikana hänelle tuli kokemus siitä, että yksi osa hänestä rentoutui hieman, mutta
toinen osa jännittyi. Keskustelussa hän nimesi ensin mainitun edustavan huolehtivaa äitiään ja
jälkimmäisen kritisoivaa isäänsä. Näistä teemoista keskusteltiin terapiaistunnoissa. EMDR:llä ei
syntynyt asiakkaalle turvapaikkaa, jossa hänen kehonsa olisi ollut yhtenäisesti rentoutunut. Asiakas
ei pystynyt tuntemaan turvallisuutta kehossaan.
Asiakkaan tunnetilat vaihtelivat: oli hyviä päiviä ja oli huonoja päiviä, jolloin hän oli hyvin
jännittynyt ja väsynyt. Terapeutti kiinnitti huomiota hänen koko kehonsa kireyteen ja äärimmmäisen
voimakkaaseen lihasjännitykseen. Eloisuus ja luonnollinen liike olivat pois kehosta. Asiakas oli
kuin ”vahanukke”. Terapeutti ehdotti hänelle kosketusta käyttävää kehohoitoa yleisen
rentoutumisen lisäämiseksi. Aloitettiin lymfahoito, joiden välillä hän kävi edelleen
psykoterapiahoidossa.
Lymfahoidossa heti aluksi lymfaterapeutti totesi asiakkaan kaikkien lihasten olevan hyvin kireät.-
Asiakas kertoi, että lihakset eivät tuntuneet kipeiltä. Lymfaterapeutti arvioi, että syy lihasten
kivettymiseen saattoi olla siinä, että stressi ja negatiiviset tunteet (kukaan ei arvosta minua, vaikka
yritän kovasti) ovat koko keholla (vrt. somaattinen dissosiaatio; tunnottomuus ja kivuttomuus
jännittyneessä kehossa). Ensimmäisen hoidon aikana asiakkaan hengitys syveni ja lihakset osittain
rentoutuivat. Hoidon jälkeen asiakas kertoi olonsa hyväksi. Seuraavilla hoitokerroilla keho otti jo
paremmin vastaan hoitoa. ”Kanavat aukenivat”, lihakset alkoivat pehmetä, hengitys syventyä ja
muuttua tasaiseksi. Lopulta asiakas rentoutui täydellisesti ja nukahti hoidon aikana.
Lymfahoito sopii trauman aiheuttamien kehovaikutusten hoitoon, sillä se vaikuttaa autonomiseen
hermostoon. Lymfahoito vahvistaa parasympaattista hermostoa ja hillitsee siten kiihtynytta
sympaattista hermostoa. Asiakas tulee rentoutuneemmaksi ja rauhallisemmaksi. Asiakkaan tulee
ottaa hoito vastaan ja rentouta täydellisesti omassa kehossaan ja sisäisessä maailmassaan.
Parasympaattinen hermosto vaikuttaa rakentumista edistävästi, virkistävästi ja voimia keräävästi.
kuten unelle on tunnusomaista. Lymfahoidossa käsitellään kaikki käsin kosketeltavat imusolmukkeet
tasaisin ja rauhallisin rytmein tapahtuvilla otteilla. Imusolmukkeet ovat immuunijärjestelmälle
kaikkein tärkeimpiä. Se on meille elintärkeä suojajärjestelmä. Hoito vaikuttaa solutasolle, sillä
lihaksien pehmeneminen ja kuonan poistuminen kehosta päästää happirikkaan veren solun läpi.
Lymfa vaikuttaa solutasolla puhdistavasti.
Lymfahoito sopii traumojen hoitoon myös siksi, että kliinisten havaintojen mukaan se voi nostattaa
pintaan kehon muistissa olevia traumaattisia muistoja, mikäli asiakas on valmis niitä kohtaamaan.
Lymfahoidon aikana asiakas voi rentoutuessaan olla täysin hiljaa tai halutessaan puhua
lymfahoitajalle. Asiakkaan omaa valintaa ja rajoja kunnioitetaan. Lymfahoidon yhdistäminen
traumaterapiaan sopii hyvin (27).
EMDR-hoitoa jatkettiin turvapaikkaharjoituksella. Turvapaikaksi otettiin rentoutunut ja hyvä olo
kehossa, jota asiakas oli tuntenut lymfahoidon aikana ja jota oli jatkunut myös hoidon jälkeen. Hän
koki silmänliikkeiden aikana voimakkaasti tunteen, että on turvassa ja voi luottaa itseensä,
kehoonsa ja elämään. Hänelle oli tärkeä oivallus, että hyvä olo ja turva löytyvät, vaikka välillä voi
olla huono olo. Huono olo ei enää merkitse katastrofia. EMDR:ää jatkettiin vahvistamalla
turvapaikkaa ja useita kertoja käytettiin myös perusprotokollaa, jossa otettiin kohdemielikuvaksi
erilaisia tapahtumia, joissa asiakas oli joutunut ylivoimaisten odotusten ja tehtävien eteen. Nämä
eri ikäisinä koetut kokemukset olivat olleet ylivoimaisuudessaan traumaattisia. Silmänliikkeiden
aikana purkautui voimakkaita tunteita, ja niiden jälkeen tuli oivalluksia siitä, että ”kaikki ei ole
minusta kiinni” ja että voi turvallisesti ottaa vähän rennomminkin. Keskusteltiin erityisesti
suhteesta vaativaan isään, joka ei sallinut epäonnistumista, tunteita eikä jaksamattomuutta. Lisäksi
keskusteltiin rajojen laittamisesta. EMDR:llä vahvistettiin myös sitä, että on turvallista
epäonnistua. Sellaisistakin kokemuksista voi selviytyä.
Hoidon alussa asiakas ei pystynyt rentoutumaan. Rentoutumiseen oli yhdistynyt vaara, katastrofin
merkitys. Se ei ollut turvallista. Vain osaaminen, yrittäminen ja periksi antamattomuus olivat
tuoneet riittävää turvaa varhaisissa vuorovaikutuksissa. Terapiassa asiakas ei saanut puhumisen
avulla kehoonsa turvallisuuden tunnetta, jota tarvittiin traumaattisten kokemusten työstämiseen.
Siksi käytettiin kehohoitoa, joka laukaisi kehon kestojännityksen ja samalla aukaisi turvallisesti
tunteet. Asiakas oppi, että on turvallista ilmaista tunteita, antaa periksi silloin kun tehtävä on
mahdoton, ja hänen kehotietoisuutensa kehittyi. Hän alkoi huomata, milloin keho ja lihakset olivat
jännittyneitä ja milloin itse oli rentoutuneessa tilassa. Kehon kivettyneisyys suli. Näin kävi myös
lukkiutuneille tunteille, joita vielä prosessoitiin EMDR:n avulla.
Lopuksi
Yhteenveto kolmesta eri esimerkistä ja niiden yhteydestä teoriaan:
Esimerkki 1
Mitä oireita hoidettiin?
Voimakasta punastumista, paniikkitilaa ja kehon jähmettymisreaktiota, jossa aktivoitui yhtaikaa
sympaattinen ja parasympaattinen hermosto.
Miksi puhe ei riittänyt terapiassa?
Ylivirittynessä hermoston tilassa kognitiivinen tieto ja puhe ei mene perille. Asiakkaalla ei ole
hoidon alussa kykyä käyttää sanoja ilmaisemaan itseään. Keho petti.
Miksi käytettiin valittuja kehon menetelmiä?
Lisättiin hallinnan tunnetta kehoon, tunteisiin ja elämään ja siten tunteiden säätelykykyä. Käytettiin
Rothschildin (2000) menetelmäiä, joita asiakas voi itse käyttää elämänhallinnan tunteen
lisäämisessä, sillä hän oli luisumassa jatkuvasti pelottaviin paniikkitiloihin. Lisäksi EMDR:n
resurssien juurruttamisella tuotettiin lisää voimavaroja. Koskettavat kehohoidot olisivat olleet liian
tunkeilevia, sillä keho oli kovin paniikinomaisessa tilassa.
Esimerkki 2
Mitä oiretta hoidettiin?
Akuutin traumaattisen kriisin laukaisemaa kriisiä, joka aiheutti psykosomaattista oirehdintaa ja
uupumusta. Lisäksi jatkuvat muistuttajat tapahtuneesta laukaisivat pelkoa vastuu- ja
syyllisyyskysymyksissä. Kyvyttömyys ylläpitää stressissä rajoja.
Miksi puhe ei riittänyt terapiassa?
Puhuminen ei auttanut jaksamiseen, sillä psykosomaattiset oireet jatkuivat. Surun tunteet olivat
estyneet.
Miksi käytettiin valittuja kehon menetelmiä?
Kehollisuus oli asiakkaalle tärkeä voimavara jo ennen hoitoon tuloa. Asiakkaalla oli vain
tunnelukko kahdella eri tunteen alueella (suru ja syyllisyys) aikaisemmista traumoista johtuen.
Kehon hoitaminen vyöhyketerapialla avasi tunnelukon kehossa ja suremattoman surun. Lisäksi
aukesivat tunneymmärrys varhaisesta vuorovaikutuksesta. Psykosomaattiset oireet heikkenivät.
Esimerkki 3
Mitä oiretta hoidettiin?
Masennusta ja paniikkia.
Miksi puhe ei riittänyt terapiassa?
Asiakkaalla oli uskomus, että rentoutuminen ja periksi antaminen on katastrofi, hänellä oli myös
negatiivinen uskomus itsestä (kaikki on minusta kiinni). Keho oli jännittyneessä
”luonnepanssaritilassa”, jossa tunteet eivät liikkuneet. Asiakkaalla oli valmis kognitiivinen
ymmärrys elämäänsä vaikuttaneista asioista. Tunnekoskeuts kuitenkin puuttui.
Miksi käytettiin valittuja keho menetelmiä?
Koskettava kehon hoito (fymfa) avasi kehon ja lihasten jännittymisen. Se toi asiakkaalle
mahdollisuuden kokea rentoutta kehossaan. EMDR:llä jatkettiin tästä kokemuksesta, jolloin luotiin
uusi turvapaikka kehoon – rentoutuneisuus ja turvallisuus yhdistyivät. EMDR:llä prosessoitiin eri
elämänvaiheessa tapahtuneita traumaattisia ja ylivoimaisia vaatimuksia sisältäneitä kokemuksia.
Varhainen vuorovaikutussuhde sai uutta ymmärrystä. Tunteita purkautui ja tuli uusia oivalluksia.
Kehon suora lähestyminen, kosketusta käyttävillä hoidoilla tai ei kosketusta käyttävillä
menetelmillä, ei yksin korvaa puhetta käyttävää psykoterapiaa. Ne parhaimmillaan täydentävät
hoitoa silloin kun puhe ei riitä. Terapiassa olisi yhdistettävä sanat, ymmärrys, tunteet ja kehon
reaktiot yhtaikaiseksi kokemukseksi. Terapiasuhde on myös olennainen vaikuttava tekijä hoidossa.
Edellä kuvatut esimerkit antoivat viitteitä siitä, milloin ja miten kehosuuntautuneita menetelmiä
voidaan käyttää. Jokainen asiakastapaus on kuitenkin ainutlaatuinen arvioitaessa kehon hoitoa
osana traumaterapiaa.
Kun terapiassa käytetään kehoa suoraa lähestyviä menetelmiä, on asiakkaalla usein mahdollisuus
saada pikaista helpotusta oireisiinsa (I-tyypin traumojen aiheuttamien oireiden hoidossa). Oireiden
heikentyminen ja asiakkaan oman hallinnan tunteen lisääntyminen omaan kehoonsa voivat toisinaan
heikentää asiakkaan motivaatiota jatkaa psykoterapeuttista hoitoa riittävän pitkälle. Silloin voivat
syvemmät oireiden syyt joskus jäädä liian lyhyelle käsittelylle ja integraatiolle. Tämä voi aiheuttaa
sen, että uusissa kriiseissä saattavat vanhat oireet vielä nousta uudelleen esille. Valmius niiden
käsittelyyn on kuitenkin jo silloin parempi. Hoitoa voidaan siis myöhemmin jatkaa asiakkaan omilla
ehdoilla.
Toisaalta kehoa suoraan lähestyvät hoitomenetelmät voivat yllättävänkin nopeasti parantaa
asiakkaan olotilaa ja antaa uusia tunneoivalluksia. Siten nämä menetelmät tukevat erityisesti
asiakaskeskeistä ja ongelman ratkaisuun tähtäävää terapeuttista työskentelyä. Maggie Phillips
(2000) esittää uusimmassa kirjassaan ”Finding the energy to heal; how EMDR,hypnosis,imagery
and body-focused therapy can help restore mind-body health” mielenkiintoisia ajatuksia ja malleja,
jotka hän yhdistää energiapsykologiaksi. Phillipsin mukaan ahdistus, traumaattiset kokemukset,
depressio ja monet muut tekijät voivat lukita ihmisessä olevan elämänvoiman energian (life force
energy). Psykologisia oireita ja tuntemuksia voidaan hoitaa vaikuttamalla kehon
energiasysteemeihin. Phillips tarkastelee kirjassaan energiapsykologian menetelmien yhdistämistä
psykoterapiaan. Tämä näkökulma tuo tulevaisuudessa uusia vaihtoehtoja traumojen – erityisesti
kehossa olevien oireiden- hoitoon.
Toivon että tämä artikkeli palvelee kokoavana katsauksena traumojen ja kehon tiiviistä yhteydestä
ja antaa esimerkkejä tavoista, joilla voi yhdistää kehon hoitamista osaksi psykoterapiaa. Aihe on
laaja ja monitieteellinen. Sen käsittely on jouduttu rajaamaan tässä artikkelissa suppeaksi.
Kirjoittajana toivon, että artikkelini voi olla osaltaan edistämässä kehokeskeisten hoitojen (myös
muidenkin kuin tässä artikkelissa esitettyjen) yhdistämistä psykoterapeuttiseen työskentelyyn.
Tulokset tällaisesta työskentelystä ovat olleet asiakkaille hyvin myönteisiä. Ihmisen mieli ja keho
ovat toisistaan erottamattomat.
Kompleksinen trauma
ICD-10:een on luotu erillinen kategoria pitkäaikaisille persoonallisuusmuutoksille
katastrofikokemusten jälkeen. Tuhoisaa kokemusta seuraa persoonallisuuden muutos,joka sisältää:
1. Pysyvää vihamielisyyttä ja epäuskoa.
2. Sosiaalista vetäytyvyyttä.
3. Tyhjyyden tunteita ja toivottomuutta.
4. Jatkuva tunne uhanalaisena olemisesta ilman ulkoista syytä, mikä voi johtaa päihteiden
käyttöön.
5. Ylivarovaisuutta ja ärtyvyyttä-
6. Vieraantuneisuuden tunteita.
Kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö on vaikea diagnosoida, koska sen vaikutukset ovat niin
laajat. Trauma voi aiheuttaa kielteisiä muutoksia tunne- ja impulssisäätelyssä, huomio- ja
keskittymiskyvyssä, minäkäsityksessä, väärintekijän havaitsemisessa ( uhri syyllistää itsensä
tapahtuneesta ), sosiaalisissa suhteissa, ruumiintoiminnoissa ja uskomus- ja merkitysjärjestelmässä.
Maarit Lehtinen, Outi Leino: Kriisihoidosta
Kriisihoidossa on olennaista
1. Ongelma-alueen määrittely.
2. Kriisityön tavoitteen määrittely yhdessä asiakkaan kanssa.
3. Hoitosopimuksen tekeminen.
4. Varsinainen kriisityöskentely.
5. Hoidon lopettaminen.
6. Seuranta ( esim. tapaaminen, kortin lähettäminen, puhelinsoitto puolen vuoden kuluttua
hoidon päättymisestä ).
Kriisitilanteessa tarvitaan tilanteen selvittelyä ja kartoittamista, ongelman rajaamista ja
uudelleenarviointia koko kriisihoidon ajan. Potilaalle on hyvä selventää mahdollisimman
yksinkertaisesti, mitä on tapahtunut, mitä tunteita tilanne on hänessä herättänyt ja miten hän on
tilanteen käsitellyt.
Maarit Lehtinen, Outi Leino: Kriisihoidosta
– Soili Salmisen luennot 14.1.1999
Lähteet
1. Herman, J.L. (1992) Trauma and Recovery: the aftermath of violence – from domestic abuse
to political terror. Basic Books.
2. Lynn, R (ed.) (1994) Dissociation: clinical and theoretical perspective. New York: The
Guilford Press.
3. Levine, P., Frederick, A. (1997) Waking the tiger; healing trauma. North Atlantic books.
4. Lipke, H. (2000) EMDR and psychotherapy integration: theoretical and clinical suggestions
with focus on traumatic stress. CRC Press.
5. Lovett, J. (1999) Small Wonders: healing childhood trauma with EMDR. The Free Press.
6. Manfield, P. (1998) Extending EMDR: a casebook of innovative application. Norton
professional book.
7. McCann, L., Pearlman L. (1990) Psychological trauma and the adult survivor: theory,
therapy and transformation. New York: Brunnel/Mazel.
8. Michelson, R. (ed) (1996) Handbook of dissociation: theoretical, empirical and clinical
prespectives. New York: Plenum Press.
9. Monsen, K. (1992) Psykodynaaminen fysioterapia. Otava.
10. Nijenhuis, E.R.S. (1999) Somatoform dissociation: phenomena, measurement, and
theoretical issues. The Netherlands: Van Gorcum
11. Parnell, L. (1997) Transforming trauma: EMDR, the revolutionary new therapy for freeing
the mind, clearing the body, and opening the heart. W.W. Norton & Company
12. Parnell, L. (1999) EMDR in the treatment of adults abused as children. W.W. Norton&
Company.
13. Phillips, M., Frederick, C. (1995) Healing the divided self: clinical and Ericsonian
hypnotherapy for post-traumatic and dissociative conditions. Norton.
14. Phillips, M. (2000) Finding the energy to heal. How EMDR, hypnosis, TFT, imagery, and
body-focused therapy can help restore mindbody health. New York: W.W.Norton &
Company.
15. Pietiäinen, A. (1999) Tunne, antitunne ja perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan.
Karprint.
16. Rossi, E., (1993) The Psychobiology of mind-body healing: new concepts of therapeutic
hypnosis. Norton & Company.
17. Rossi, E., Cheek, D. (1988) Mind-body therapy: methods of ideodynamic healing hypnosis.
W.W. Norton & Company.
18. Rothschild, B. (2000) The body remembers: the psychophysiology of trauma and trauma
treatment. Norton professional book.
19. Sanders, C. (1989) Grief, the mouring after: dealing with adult bereavement. John Wiley &
sons.
20. Shapiro, F. (1995) Eye movement desensitization and reprocessing: basic principles,
protocol and procedures. New York: The Guilford Press.
21. Shapiro, F. (1997) EMDR. The break-through therapy for overcoming anxiety, stress and
trauma. Basic Books.
22. Seidler, M, (2001) Ajatuksia mielenterveystyön fysioterapiasta terveyskeskuksessa.
Fysioterpia 1.
23. Siegel, D. (1999) The developing mind: toward a neurobiology on interpersonal experience.
New York: The Guilford Press.
24. Timms, R., Connors, P. (1992) Embodying healing: integrating bodywork and
psychotherapy in recovery from childhood sexual abuse. The Safer society press.
25. van der Kolk, B., McFarlane, A., Weisaeth, L, (eds.) Traumatic stress: the effects of
overwhelming experience on mind-body, and society. New York: The Guilford Press.
26. Whitfield, C. (1995) Memory and abuse: remembering and healing the effects of trauma.
health communications Inc.
27. Wittlinger, H.G. (1989) Johdatus Tri Voderin manuaaliseen lymfapumppaus menetelmään.
Lito-Print Oy.