Yhteistyö – kohtaamisia perheterapiassa

Ilta oli jo pitkällä ja kieltämättä ajatukset harhailivat kotiin päin. Olikohan siellä muistettu käydä kaupassa? Entä pääsisiköhän tänään illalla valmiiksi lämmitettyyn saunaan… Lämpimät ajatukset keskeytyivät ovisummerin ääneen. Vielä yksi perhe tulossa käymään.


Nämä olivat jo vanhoja tuttujamme, eli tutustuminen oli hyvässä vauhdissa. Istuuduimme jo tutuksi käyneille paikoillemme. Isä otti lokoisan asennon sohvan nurkasta, äiti istui viereen ja tytöt molemmat omiin tuoleihinsa. Kyseltiin kuulumisia. Viime käynnin jälkeen oli ollut helpompaa, kertoi isä. Tytöt eivät olleet jatkuvasti toistensa kimpussa ja äitikin oli osannut ottaa vähän rennommin. Äiti hymähti ja kysyin oliko hän samaa mieltä. Äidin mielestä isä ei vaan ollut juuri koskaan paikalla kun tytöt riitelivät ja hän ei enää jaksanut välittää ja vaikutti ehkä sen vuoksi ”rennommalta”. Äiti kertoi, että hänen mielestään aluksi oli mennyt ihan hyvin, pari viikkoa Perheasemalla käynnin jälkeen, mutta sitten oli taas palattu entisiin rutiineihin. Kun kysyin tyttöjen mielipidettä, niin toinen sanoi olevansa samaa mieltä äidin kanssa toinen taas isän.

Utelen siitä parista viikosta mikä oli mennyt kaikkien mielestä paremmin. Mikä silloin oli toisin? Mistä kaikki huomasivat, että meni paremmin? Miten tytöt pystyivät olemaan riitelemättä? Miltä tuntui? Kaikki haluavat kertoa yhteen ääneen. Toimin puheenjohtajana. Toinen tytöistä sanoo, että eniten vaikutti se, että oli tunne, että kaikki yrittävät ymmärtää toisiaan. No mistä sellainen tunne tuli – kerro joku esimerkki? – En mä tiedä. En mä osaa sanoo. Se oli vaan sellanen tunne. No jos esimerkkiä kaipaat, niin vaikka se yks aamu kun mulla piti olla eka suihkuvuoro ja sitte systerillä oli kiire ja mä annoin sen mennä ekana. Niin sitte faija lupas heittää mut kouluun, etten mä myöhästy. Sitte kun mä tulin koulusta, niin mutsi oli jättäny lapun, et käy kaupassa kun ei ite ehdi kun tulee niin myöhään. No mul olis ollu kokeisiin luettavaa ja pari muutakin juttua, niin kokeilin ikään kuin kepillä jäätä, et jos systeri vois käydä. Ja se lupas. Mun ei ees tervinnu muistuttaa, et päästin sen aamulla eknan suihkuun. Sitte illalla kaikki oli aika tyytyväisiä. Ja mutsi teki sitä ihanaa lohipiirakkaa ja katottiin yhessä Tehari. Kaikki tuntuvat muistavan kyseisen päivän, illan ja lohipiirakan.

Pilkomme sen. Mikä mahdollisti mukavan illan? Mitä kukin teki tai ei tehnyt? Päästään puhumaan tunteista. Miltä tuntuu jos toinen ei huomaa vaikka tekee palveluksen? Miksi perheen jäseniltä pitää osata pyytää ja saada apua? Miten tässä perheessä toimivat kirjoittamattomat säännöt? Kuka on tunnekontrolloija?

Äiti pohtii, että hän on varmaankin se, jonka mielialat eniten vaikuttavat koko porukkaan. Jos hän on pahalla tuulella tai väsynyt, niin pienimmätkin asiat ärsyttää. Ei huvita tehdä mitään mukavaa kenenkään toisen takia. Ja jos hän on hyvällä tuulella, niin yksi lohipiirakan tekeminen ei tunnu missään. On mukava katsoa kun toisille tulee hyvä mieli. Toinen tytöistä miettii, että kirjoittamattomia sääntöjä on tietysti paljon, eikä niitä kaikkia huomaa, mutta hän on huomannut sen, että jos aloittaa aamun soittamalla mankkaa vähän hiljempaa, niin mahdollisuus saada kyyti kouluun tai sitä lohipiirakkaa tuplaantuu. Lopuksi hän toteaa, että kai vois ottaa useammin toiset huomioon. Isä toteaa, että ehkä avun pyytäminen nimenomaan hänelle on erityisen vaikeaa. Kun pitää olla perheen pää ja vahva ja jaksaa. Sitä niin kuin toivoo, että toiset lukis ajatuksia ja tekis niitä pieniä palveluksia pyytämättä. Ja onhan se toki ihan hyvä juttu, että tytöt vielä haluaa hänen kyydissään kouluun – ja ihan portille asti! Lopuksi toinen tytöistä kertoo, että ei mikään voi potuttaa rankemmin kuin just se, että yrittää kerrankin olla toiselle ystävällinen ja vaikka täyttää tiskikoneen sen vuorolla, niin sitten kun ite pyytää pientä palvelusta niin ei huomata tai ei edes tajuta sanoo kiitos. – Se on sama kun jos mä pelikentällä saan hyvän pussitusmahdollisuuden, mutta arvelen, että sillä toisella on vielä parempi paikka ja syötän. Sitte oon kohta ite samassa tilanteessa, mutta mulle ei tulekaan palloa.

Loppuajan puhumme enemmän tai vähemmän koripallosta ja erilaisista pelitaktiikoista. Perhe vertailee tilanteita kotona ja pelikentällä. Kuka on vastustaja ja kuka puolustaa? Nauramme paljon. Lopuksi yritän koota ajatuksiani ja kiteyttää. Onko niin, että pelistä ja perhe-elämästä löytyy yllättävän paljon samaa? Voiko kuitenkin ajatella niin, että perhe on enemmän kuin joukkue. Ei ole tarkoitus vain voittaa juuri tätä matsia vaan elää yhdessä niin, että kaikilla on mahdollisuus ajoittain olla vaihtopenkillä, tekemässä kori ja rauhassa suihkussa!


Juostessani junalle laitan kotiin tekstiviestin: ”Sauna tuntuisi mukavalta kun pakkastakin on yli kaksikymmentä ja asemalta kävelee kotiin reilu puoli tuntia – jos käy kaupan kautta!” Saan vastauksen kun istun jo junassa. Se sisältää kauppalistan ja lupauksen lämpimästä saunasta, joka odottaa työn raskaan raatajaa.

Lähde: Anne Peltonen

Revert to Web View
Next Post Previous Post

Psykoterapeutit:

Arto Kyllönen

Psykoterapeutti, perheterapeutti VET, työnohjaaja

arto.kyllonen(at)kolumbus.fi
040 5388282

Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä
Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä