Parisuhteen ja paripsykoterapian prosessista

Pirjo Tuhkasaari
Vaativan erityistason perhe- ja yksilöpsykoterapeutti, psykoterapeutti, perheterapiakouluttaja (2007)

Parisuhteen solmiminen ja siihen sitoutuminen niin, että vastavuoroisessa tunnesuhteessa kohdataan toisensa molempia tyydyttävällä tavalla, on vaativa asia. Puolisoiden aiemmat samanlaiset elämänkokemukset rakentavat suhdetta, mutta samalla ne voivat muodostaa umpikujan suhteeseen. Puolisoiden depressiivisen position ja kolmiokuvioiden ratkaisut vaikuttavat heidän kykyynsä olla suhteessa. Parisuhde toimii perheen keuhkoina ja mahdollistaa vaihtelevasti niin toisilleen kuin lapsille tarvittavan tilan. Parisuhteessa olemisen ja kokemisen tiloja ovat: fuusio, funktionaalinen/yksipuolinen, vastavuoroinen ja symbolinen.

Ristiriidat ja kriisit parisuhteessa ovat yhteydessä perheen/puolisoiden elämän- ja kehitysvaiheisiin sekä siihen, mitä elämän arki mukanaan tuo.

Paripsykoterapiassa pyritään rakenteen, suhteen, prosessin ja terapeutin vastatransferenssin avulla mahdollistamaan molempien puolisoiden subjektiivisten kokemusten esilletulo ja työstäminen. Transferenssin, projektiivisten identifikaatioiden tutkimisen ja purkamisen kautta puolisot voivat kohdata toisensa enemmän todellisena itsenään. Dialogin ja jaetun ymmärryksen avulla on tavoitteena puolisoiden itseymmärryksen, toistensa ja suhteensa ymmärtämisen syventäminen sekä tarpeenmukaisten muutosten mahdollistaminen.

Parisuhde on yksi ihmisen vaikeimmista suhteista. Siinä tulevat kohdattavaksi nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden sekä toteutuneet että vasta tilaa hakevat elämänprosessit. Kyky vastavuoroiseen tunnesuhteeseen, missä säilyy yhteys omaan itseen ja erilliseen toiseen, ”toisen toiseuteen”, on vaativa asia.  Läheisyyden ja etäisyyden vaihtelussa sekä jännitteissä, tunneyhteys ja seksuaalisuus rakentavat suhdetta.

Mikä on parisuhde?

Parisuhde on puolisoiden välinen, tietoinen ja tiedostamaton, emotionaalisen ja seksuaalisen vuorovaikutuksen molemminpuolinen, systeeminen prosessi. Olemisen ja kokemisen tila, josta muodostuu osa kahden erillisen ihmisen omaa ja yhteistä elämänkohtaloa. Parisuhde on perusta lapsen syntymiselle, vanhemmuuden rooleille, jaetulle vanhemmuudelle ja perheen muodostumiselle.

Määritelmässä on keskeisenä tiedostamaton ja vuorovaikutuksen molemminpuolisuus.

Molemmat puolisot vaikuttavat myös tiedostamattomasti toisiinsa ja ovat toistensa vaikuttamina niin, että kumpikin sijoittaa toiseen vastavuoroisesti oman itsen torjutuksi jääneitä puolia. Yhteyttä näihin itsen puoliin haetaan puolison kautta. Puoliso koetaan todellisena omana persoonana, mutta joltain osin tiedostamattomasti, tunteensiirron kautta, kasvuhistorian merkittävien ihmisten toistumana. Näin mahdollistuu vakiintuneen itsekokemuksen ja entisten suhteiden toistaminen sekä avautuu tilaa korjaaville kokemuksille.

Olemisen ja kokemisen tilat ovat yhteydessä puolisoiden eriytymisen ja yksilöitymisen vaiheisiin, vaihdellen perheen ja parisuhteen kehitysvaiheiden mukaan. Niistä muodostuvia kokemuksia ja merkityksiä kannetaan mielessä mahdollisesta suhteen päättymisestä huolimatta. Jokainen eletty suhde, epäonnistuneenakin, opettaa ihmiselle jotain omasta itsestä, ihmisestä ja elämästä. Emotionaalisesti itseä koskettanut jättää ihmiseen jäljen, josta Riitta Jalonen (2004) on kirjoittanut: ”Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei koko ajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu”.

Vanhemmuuden roolit ja jaettu aikuinen vanhemmuus ovat haaste molemmille puolisoille. Lapselle mahdollistuva tarpeenmukainen tila tai sen puuttuminen siirtyy seuraavien sukupolvien parisuhteisiin ja vanhemmuuteen.

 

PARISUHTEEN PROSESSISTA

Parisuhteen prosessilla tarkoitan molemmissa puolisoissa yksilöinä ja heidän suhteessaan aktivoituvia asioita ja psyykkisiä kokemuksia, joiden työstäminen toteutuu elämän arjessa. Jokainen parisuhde on ainutkertainen, omine yksilöllisine prosesseineen ja ratkaisuineen. Jokaisen yksilöllinen, oma elämän kulku määrittää sen, miten monessa parisuhteessa elämän aikana itselle tarvittavat prosessit toteutuvat.

Käsitykseni mukaan parisuhteessa joudutaan ottamaan kantaa ihmiseen kuuluviin ja suhteeseen väistämättä tuleviin ilmiöihin. Näihin ilmiöihin liittyvät seuraavat kysymykset ja niiden työstäminen jatkossa.

Miten kahdesta erillisestä, vastakohdat muodostavasta yksilöstä voi muodostua ”yksikkö”, joka kokee: ”Me parina”? Miten toistensa kohtaaminen mahdollistaa riittävän, molempien tarpeiden, toiveiden ja pelkojen mahtumisen suhteeseen? Onko se edes mahdollista? Voidaanko suhteessa ”käyttää” toisiaan ja olla ”toistensa käytössä” vastavuoroisesti? Onko suhteessa molemmilla tarvittava tila vai onko siinä tilaa vain toiselle? Mahtuuko lapsi parisuhteeseen? Muodostuuko suhteesta ”kolmas”, johon pari on suhteessa? Mihin pettymykset suhteessa liittyvät ja miten ristiriitoja käsitellään? Miten väistämätön ahdistus kanavoidaan? Voidaanko suhteessa tehdä kompromisseja ja suostua luopumaan sekä jakamaan vastavuoroisesti? Mahdollistaako parisuhde osaltaan puolisoille omaksi itseksi tulemista? Mahdollistaako parisuhde ihmisen elämän ja maailman syvemmän sekä laajemman hahmottamisen? Onko suhteen konkreettisen elinkaaren lopussa vallitsevana pettymys ja rikkinäisyys vai eheys ja kiitollisuus?

Parisuhteen solmiminen ja siitä seuraavat prosessit

Parisuhteen solmiminen on valinta, joka tavallisesti perustuu rakastumiseen ja kiintymykseen. Rakkaus ja rakastuminen ovat mysteeri, jota ei voi lopullisesti selittää. Toiseen rakastutaan sellaisena kuin hänet koetaan todellisesti tai toiveissa. Puolisoiden komplementaarista valintaa kuvaa sanonta ”vakka kantensa valitsee”. Parisuhde solmitaan suurelta osin puolisoiden toistensa tiedostamattomien puolien kanssa perustuvaan salaiseen ja sanattomaan sopimukseen sitoutuen. Se tarkoittaa puolisoiden syvää ymmärrystä toistensa kokemuksiin ja narratiiveihin, jotka välittyvät sanattomasti ja tiedostamattomasti toisilleen. Puolisot löytävät toisensa juuri sopiviksi omaan itseen yhteyttä hakevien puoliensa työstäjiksi (Dicks 1967).

Parisuhteen solmimiseen liittyvät affektien, tunteiden ja viettien voimakkaat virtaukset. Tunneyhteyden syntyminen ja toisiinsa liittyminen ilmenevät rakkautena, kiinnostuksena, tahtomisena, haluna tuntea toinen sekä vihana toista kohtaan. Hyväksytyksi tuleminen ja todellisuuden kohtaaminen ovat ihmisen keskeisiä tietoisia ja tiedostamattomia pyrkimyksiä. Britton (1998, s. 11) on todennut että: ”Ihmisenä olemiseen kuuluu pyrkimys rakastaa, vihata ja tietää. On halu olla rakastettu, pelko olla vihattu ja toive tulla ymmärretyksi”. Molemmilla puolisoilla on tarve saada ja antaa, pettyä ja vihata, tulla rakastetuksi ja rakastaa. Kyvyssä suhteeseen, antaa ja vastaanottaa, peilautuu ihmisen kokemus omasta itsestä ja sen arvosta.

Parisuhteessa kaksi erillistä ihmistä on intiimissä suhteessa toisiinsa ja suhteeseensa kolmantena. Tämä sisältää haasteen, jossa aktivoituu puolisoiden siihenastinen elämä ja siitä seuraavat suhteeseen tulevat prosessit. Rakkauden, onnellisuuden, tyydyttävän ja mielihyvän ohella joudutaan kohtaamaan pettymystä, epätyydyttävää ja mielipahaa sekä väistämättömiä ristiriitoja. Ristiriitojen käsittely parisuhteessa on välttämätön taito, joka vaatii harjoittelua ja aikaa.

Rakkautta ja seksuaalisuutta pohtinut filosofi Jean-Paul Sartre (1966) kysyy voivatko toisiaan rakastavat ihmiset päätyä koskaan suhteeseen, missä ei olisi ristiriitoja jo senkin vuoksi, että ihmisten välillä on aina ja ikuisesti erillisyys, jota ei voi ylittää. Ja onko välttämätöntä, että jokin erottaa kaksi ihmistä toisistaan kaikkein läheisimmissäkin suhteissa, että yhteys ja toisen sekä itsen tunnistaminen olisi mahdollista?

Sitoutuminen parisuhteeseen – suhde tiedostamattomien kohtaamispaikkana

Sitoutuminen rakastettuun antaa ihmisen henkilökohtaiselle elämälle tarkoituksen. Sitoutuminen parisuhteeseen tarkoittaa:

  • tietoista sitoutumista jakamaan ja kantamaan yhteisiä asioita
  • aikuista, jaettua vanhemmuuden vastuuta lapsista
  • vastuuta omasta itsestä, huolenpitoa toisesta, osallistumista toistensa  komuksien ja kuormien jakamiseen
  • arkisten asioiden yhdessä tekemistä, työnjakoa ja yhteisiä kokemuksia
  • vastuun ottamista suhteesta ja omasta osuudesta siinä
  • suostumista ennalta tietämättömään ja elämässä kohdattavaksi tulevan kohtaamiseen.

Nuoruudessa käydään kamppailua riippuvuuden ja itsenäisyyden välillä. Todellinen itsenäistyminen punnitaan kyvyssä sitoutua parisuhteeseen. Parin muodostaminen riippuu sisäistetyistä, tietoisista ja tiedostamattomista, pariin liittyvistä mielikuvista ja kokemuksista ­- uskotaanko suhde luovuuden lähteeksi. Molempien persoonallisuuksien torjutut puolet tai/ja kokemukset objektisuhteista tulevat tiedostamattomasti parisuhteeseen. Omien vanhempien ja sisarusten kanssa kesken jääneen työstämistä jatketaan suhteessa puolisoon ja lapsiin. Samoin aiemmin elämässä koettuihin haavoittumisiin pyritään löytämään korjaava kokemus toisen avulla.

Näillä aiemmilla suhdekokemuksilla ja niissä emotionaalisesti kesken jääneellä on merkitystä suhteeseen sitoutumiseen. Parisuhteeseen tuodaan mukana ”matkalaukut” aiemmista suhteiden kuvioista. Laukut jäävät odottamaan sopivaa purkamiskohtaa.

Puolisot tunnistavat tiedostamattomasti toisissaan jotakin samaa ja toisaalta erilaista, joka antaa toivoa ja tavallaan lupauksen siitä, että tulee toisen ymmärtämäksi. Piilotajuisesti ”tietää” pääsevänsä toisen avulla eteenpäin, juuri kyseisen itsessä olevan kehityksellisen juuttuman tai ongelman kanssa.

Samanlaisuus suhteen rakentajana ja riskitekijänä

Paradoksaalista on, että juuri se samanlaisuus kasvuhistorian kokemuksissa, joka liittää parin vankimmin yhteen ja jonka kautta he kokevat syvästi ymmärtävänsä toisiaan, on suurin riskialue suhteessa. Liiallinen kokemusten samuus tai liian samanlaiset kehitykselliset juuttumat voivat johtaa emotionaalisen ja kohtaamiseen tarvittavan tilan kaventumiseen, kommunikaation juuttumiseen sekä suhdetta ylläpitävän läheisyyden ja etäisyyden vuorottelun päättymiseen. Suhteessa joko fuusioidutaan, vetäydytään tai siihen kolmioidaan ahdistusta kanavoimaan kolmas.

Anni oli menettänyt isänsä 2-vuotiaana. Isä oli jättänyt Annin äidin ja solminut liiton uuden vaimon kanssa. Isä lopetti Annin tapaamisen, koska uusi vaimo ei sitä hyväksynyt.  Tane oli menettänyt oman isänsä 6-vuotiaana onnettomuudessa, jossa Tane oli mukana. Yhteistä parille oli, että heiltä molemmilta oli puuttunut perheestä isä, vaiheessa, jolloin omaan identiteettiin sekä eriytymiseen liittyvät kysymykset olivat ajankohtaisia. Isien poistuttua Anni ja Tane jäivät tahoillaan kannattelemaan äitiä. Annin ja Tanen avioiduttua ja saadessa omia lapsia, Tane jäi taka-alalle, ja asiat sujuivat niin kauan kunnes ensimmäisen ja viimeisen lapsen eriytymis- ja yksilöitymisprosessit tulivat ajankohtaisiksi. Anni oli ominut lapset ja estänyt heidän suhteensa isään, muutoin kuin omilla ehdoillaan. Tane oli avuton ja keinoton ottamaan vastaan lasten tunnereaktioita, etenkin aggressiota ja vetäytyi, jättäen kasvatustehtävän vaimolleen. Tane saattoi näin ottaa vaimoonsa sitä etäisyyttä, mikä olisi pitänyt aikoinaan toteutua suhteessa omaan äitiinsä.

Lasten tunnereaktioiden välttämisen avulla Tane saattoi siirtää työstämättömän isän menetyksen. Anni yritti välttää samaa kokemusta oman isänsä suhteen. Hän yritti epätoivoisesti säilyttää uskomusta, että lapset tarvitsevat vain äidin välttääkseen isää kohtaan tuntemansa vaarallisiksi uskomansa tunteet. Lasten väistämätön kasvu paljasti jaetun vanhemmuuden ja puolisoiden parisuhteen puuttumisen. Annille ja Tanelle tuli kriisinsä kautta mahdolliseksi työstää sitä, mitä äitien kannattelu ja isien menetys oli merkinnyt. Kokemusten samanlaisuus toi perheen näyttämölle aikaisempien suhdekuvioiden toistumisen, joka ei mahdollistanut lasten etenemistä omaan elämään ennen kuin vanhemmat pääsivät oman itsensä, historiansa, ”matkalaukkujen” ja suhteensa kanssa eteenpäin.

Puolisoiden elämänkokemusten samanlaisuus on usein terapeuttisessa sukupuussa esille tulevan erilaisuuden naamion takana. Puolisoiden kasvuperheiden taloudellisen toimeentulon erilaisuuden voidaan antaa hämätä ja sen kautta ylläpidetään kuvitelmaa, että toisen puolison elämä on ollut vain onnellista. Samanlaisuus saattaa löytyä siitä, että molemmilta on puuttunut merkittävissä ikävaiheissa, lapsen kasvun prosesseihin tarvittava, vanhemmuus tai vanhemmat parina. Tai molemmat ovat joutuneet vanhempien tai heidän suhteensa ahdistuksen kanavaksi niin, että omalle itselle ei ole jäänyt tilaa.

Suhteeseen tarvitaan kaksi erillistä ihmistä, joiden kokemuksista löytyy samanlaisuutta, mutta myös erilaisuutta. Riittävä puolisoiden kokemusten komplementaarisuus ja molempien kokemusten jakamisen jatkuvuus rakentaa siltaa ”parisuhteen rotkon” yli. Silta tarvitaan luottamukseen, läheisyyteen, erillisyyden säilyttämiseen, toistensa luo kulkemiseen ja kantamaan elämän arjessa työstettäväksi tulevaa. Puolisoiden erilaisuus ja toistensa vastakohtaisuus mahdollistavat suhteen toiseen ja jaetun luovuuden sekä kokemuksen yhdessä aikaansaamisesta.

Suhteen alussa rakkaudesta, arvostamisesta, kiintymyksestä, seksuaalisuudesta ja sitoutumisesta rakentuvaa siltaa tarvitaan myöhemmin parisuhteen ja perheen kriiseissä. Sisäistettyä kokemusta suhteesta, ”me parina”, tarvitaan toivoa ylläpitäväksi rakenteeksi sillalle. Sisäistetty kokemus suhteen kantavuuden alkuvaiheista tai kriisin kestäneestä vaiheesta myöhemmin, auttaa paria selviytymään väistämättömistä muutoksista ja menetyksistä. Suhteen silta joutuu koko parisuhteen ajan monella tavalla arvioiduksi. Sekä perheen elämässä tapahtuvia että molempia puolisoita yksilöllisellä tavalla koskettavia asioita tulee työstettäväksi parisuhteeseen. Näitä ovat esimerkiksi puolisoiden omien vanhempien kuolema, sisarusten ja ystävien elämässä tapahtuvat sekä työssä koettavat asiat.

Suhteessa oleva tila

Parisuhteessa pelkkä ulkoisen ja sisäisen, itsen ja toisen erottaminen eivät riitä, vaan tarvitaan tilaa, missä kokemuksellisesti sisäinen ja ulkoinen todellisuus liittyvät toisiinsa, synnyttäen vuorovaikutuksessa uutta, yhteistä jaettua kokemusta. Yhteinen välialue, transitionaalitila, potentiaalinen tila (Winnicott, 1971) on yhteisten symbolien ja mielikuvien alue, missä kumpikin voi vuorovaikutuksessa vahvistua omana itsenään. Dialogissa molempien tuodessa jotakin omastaan ja suostuessaan vastaanottamaan toisen tuomaa, muodostuu se kolmas, josta molemmat voivat ammentaa.

Parisuhteessa kamppaillaan tilasta, siitä kumman tarpeille ja todelliselle olemassaololle on tilaa ja millä ehdoilla. Suhteessa heilahdellaan narsististen pyrkimysten, vetäytymisen ja toiseuteen toisessa sitoutumisen välillä. Oidipaalikolmio elää erilaisissa muodoissaan suhteessa puolisoon, lapsiin ja muihin koettuihin kilpaileviin ulkopuolisiin. Kateus, kilpailu, mustasukkaisuus, pettymykset, pelot, toiveet ja omistamisen tarpeet elävät toisinaan intensiivisinä emotionaalisina kokemuksina hyväksytyksi tulemisen, hylätyksi tulemisen ja hylkäämisen jännitteissä. Kokemusten jakaminen, toistensa todellisuuksien ja kokemusten kunnioittaminen edistää prosessia niin erillisiksi yksilöiksi kuin todelliseksi pariksi tulemisessakin. Tie on monimutkainen ja vaikea.

On olemassa kaksi kehityksellisen prosessin tasoa, jotka johtavat kykyyn kohdata ja tavoitella jaettua todellisuutta: kyky kohdata oman kokemuksen todellisuus, kyky kohdata toisen kokemaa ja todellisuutta ilman, että luovutaan omasta. Nämä kyvyt vaativat erillisyyden, paineiden, rajallisuuden ja pettymysten sietämistä. Tarvitaan uskoa ja luottamus omiin tunteisiin sekä puolien pitämistä mukautumisen sijaan. Itsensä arvostaminen on lopulta tie toisenkin arvostamiseen.

Suhteessa voi olla vaiheita, joissa toinen mukautuu enemmän, mutta molemmilta edellytetään tilan antamista ja ottamista, kompromissien tekemistä. Parisuhteeseen ja puolisoon voidaan sijoittaa tietoisesti ja tiedostamattomasti valtava määrä odotuksia ja toiveita. Suhteen voidaan odottaa täyttävän, korvaavan ja korjaavan sellaisiakin aikaisempia suhteita ja asioita, mikä ei ole mahdollista.

Yhteys todelliseen itseen – parisuhde perheen keuhkoina

Niin nainen kuin mies tarvitsevat toisiaan omana itsenään hyväksytyksi tulemiseen ja todellisena itsenä (true self, Winnicott, 1965) vahvistumiseen. Puolisot tulkitsevat toisiaan aikaisempien sisäistettyjen suhdekokemustensa kautta. Molempien kasvuhistoriassa omaksi itseksi rakentuminen ja sitä estänyt tulevat suhteeseen. Näennäisen itsen (false self, Winnicott, 1965) vallitessa, suhteessa toiseen koetaan yhteydettömyyttä ja väärinymmärretyksi tulemista. Oman itsen ollessa suojattuna niin, että omia todellisia tunteita ja ajatuksia ei jaeta, kohtaamisen mahdollistavaa tunneyhteyttä ei muodostu. Näin on vaara joutua elämään omaa elämäänsä, todellisesti tai omissa mielikuvissa, yksin tai liikaa toisen ehdoilla. Siitä seuraa itsearvostuksen vähenemistä, pettymystä itseen ja toiseen. Suhteen prosessissa voi käydä myös niin, että vain toinen jakaa omia tunteitaan ja kokemuksiaan ja kuvittelee toisen vaikenemisen merkitsevän sitä, että hän on tyytyväinen suhteen tilaan. Molemminpuolinen suhteeseen sitoutuminen voi silloin jäädä todellisuudessa toteutumatta, sitoutuminen voi olla näennäistä.

Näennäinen itse ja tosi itse ovat suhteeseen liittyviä käsitteitä. Voidaan ajatella olevan myös ”näennäinen pari” (false self couple, Fisher 1999) eli parisuhde, missä ollaan suhteessa toiseen vain osapersoonina. Seurauksena on väistämättä läheisyysongelmia, jotka ilmenevät kun läheisyydestä ja seksuaalisuudesta nauttinut pari päättää sitoutua toisiinsa. Juuri silloin voi alkaa toisen tai molempien vetäytyminen suhteesta. Se tarkoittaa osittaista läheisyydestä omaan itseen vetäytymistä, ikään kuin puolisossa ei olisikaan aiemmin olleita hyväksyttyjä ominaisuuksia ja piirteitä. Joskus tämä ilmiö tulee esille suhteen vahvistamisen jälkeen, jolloin koetaan toisen muuttuneen. Hän ei olekaan sellainen kuin seurusteluaikana. Kyse on kuitenkin siitä, että näyttämölle tulee kokijan todellisen itsen suhteessa toiseen tilaa hakeva puoli (Scharff & Scharff 1994).

Perheen kehitysvaiheisiin liittyen, parisuhteen prosessi johtaa siihen, että yksilön kokonaispersoona alkaa hakea tilaa suhteessa puolisoon. Yhteys oman itsen eri puoliin voi löytyä perheen ja parisuhteen arkisissa suhdekuvioissa. Itsen eri puolien suhteen voidaan vetäytyä vain omaan sisäiseen maailmaan tai niihin ollaan yhteydessä parisuhteen ulkopuolella. Näitä itsen puolia tukahdutetaan olemalla tuntematta, ajattelematta ja puhumatta tai niitä lohkotaan, puolisoon suhteessa olemisen sijaan, suhteen ulkopuolisiin ihmisiin. Näin tapahtuu, jos suhteessa kasvuhistorian objekteihin persoonallisuuden eri puolien integraatio tai suhde vanhempien väliseen suhteeseen ei ole mahdollistunut. Samalla puoliso kohdataan vain joko idealisoituna, mitätöitynä tai häneen emotionaalista kohtaamista vältellen.

Lohkomisesta tulee ratkaisu silloin, kun integraatiota ajankohtaisessa parisuhteessa ei voida toteuttaa niin, että hyvä ja paha, tyydyttävä ja epätyydyttävä voidaan kohdata samassa ihmisessä, toisessa ja itsessä. Tai kun tunneyhteyttä suhteessa puolisoon joudutaan katkomaan sisäisten, aikaisempiin suhteisiin liittyvien tiedostamattomien tarpeiden ja lojaliteettien vuoksi. Kantavassa suhteessa pettyminen puolisoon ja siitä seuraavat tunteet, kuten aggressio, syyllisyys ja korjaamisen tarve mahdollistavat integraation jatkamisen parisuhteessa. Lohkomisesta taas seuraa vaikeuksia puolisoiden emotionaalisen ja seksuaalisen läheisyyden tyydyttävyyteen.

Molemmilla puolisoilla on omat erisuuruiset ”varjonsa”, jotka ovat olleet aiemmin yhteydettömässä tilassa. Suhteessa voi ajoittain olla tila, missä puolisot kommunikoivat vain näiden varjojensa kautta tai ovat kokonaan aiemmin yhteydettömässä tilassa olleen puolensa kanssa suhteessa toiseen. Tilanne voi aiheuttaa ristiriitoja, väärinymmärrystä ja syvää pettymystä. Parhaimmillaan prosessi johtaa siihen, että puolison näkeminen ja kokeminen uudella, todellisemmalla tavalla, mahdollistaa vähitellen myös oman itsen eheytymisen sekä suhteen uudelleen määrittelyn.

Parisuhteessa työstetään hyvin samantapaisia prosesseja kuin lapsen kehityksen integraatiossa. Läheisen, symbioottisen suhteen vaiheen jälkeen alkaa eriytymis- ja yksilöitymisprosessit. Mitä enemmän toista tarvitaan ylläpitämään idealisoitua kuvaa omasta itsestä tai mitä suurempana toiseen sijoitetaan vain ”hyvän vanhemman” tarve, sitä vaikeammaksi pettymysprosessi muodostuu ja sitä tiedostamattomampia ja monimuotoisempia kuvioita ratkaisuyrityksinä parisuhteeseen tulee.

Parisuhteen kriisit edistävät puolisoiden sekä suhteen todellisuuden kohtaamista. Ne auttavat hyväksymään niin itsen kuin toisenkin inhimillisenä, rajallisena ihmisenä. Parisuhde, jossa mahdollistuu puolisoiden aiemmin yhteydettömässä tilassa olleiden puolien yhteyteen tuleminen, sekä omana itsenä vahvistuminen, toimii perheen keuhkoina. Ennen kuin puolisot muodostavat ”perheen keuhkot” heidän tulee voida hengittää ”omilla keuhkoillaan” eli syntyä psyykkisesti omana itsenään, erilliseksi ihmiseksi ja sitä kautta suhteeseen, missä jakaminen ja todellinen yhteys itseen sekä toiseen mahdollistuu.

Projektiivinen identifikaatio – sijoittava samastuminen

Parisuhteessa toteutuvat projektiiviset identifikaatiot (Klein 1946, Segal 1994) eli sijoittavat samastumiset, vastavuoroinen sijoittava tunnistaminen ja niiden kierto. Se tarkoittaa oman itsen osan, sen ja/tai sisäisen objektin sijoittamista tiedostamattomasti toiseen puolisoon. Toinen samastuu vastaanottamaansa ja ilmentää sen oman itsensä kautta suodatettuna, jolloin sijoittava puoliso voi introjisoida sijoittamansa takaisin itseen. Näin puolisot voivat sijoittaa oman itsen ei-hyväksyttyjä puolia toisiinsa ja liittää niitä vähitellen omaan itseen. Tulee kokemus lisääntyvästä oman itsen löytämisestä ja kokonaisena itsenä hyväksytyksi tulemisesta. Käytännössä se tarkoittaa vuorovaikutusta, kuuntelemista, eläytymistä, sietämistä ja reagointia dialogin jatkumiseksi. Suostuminen toistensa sijoituksiin ja niiden kantamiseen mahdollistaa suhteen elinvoimaisuuden ja luovuuden.

Toisen sijoituksia vastaanottavalla puolisolla on siihen ns. valenssi, jolla Bion (1961) tarkoittaa vaistomaista kykyä vastaanottaa ja kantaa toisen itseen sijoittamaa. Vastaanottajalla on sijoitettuun kokemukseen tai ominaisuuteen liittyvä vastaavuus tai tuttuus omassa itsessä. Projektiivista identifikaatiota tarvitaan eläytymiseen, toistensa tuntemiseen, oman itsen ymmärrettäväksi tekemiseen ja toisen ymmärtämiseen. Toiseen sijoittamisen avulla pyritään myös suojautumaan sellaiselta, mitä ei vielä omassa itsessä voida kohdata. Projektiivinen identifikaatio edellyttää suhteen jatkuvuutta ja toisen ”kontrollissa” olemista, että yhteys sijoitettuun säilyisi.  Normaalissa projektiivisessa identifikaatiossa toimii sisällyttämisfunktio (container-contained, Bion 1962a), jolloin toiseen siirrettyä tai sijoitettua voidaan ajoittain purkaa ja ottaa omalle vastuulle. Parisuhteen sisällyttämisfunktio on myös sitä, että kaikkea ei jaeta, aina ei reagoida, vaan kyetään kantamaan jotakin vain omassa mielessä. Se on kykyä ”silleen jättämiseen” (Heidegger 1963, Kupiainen 1991).

Massiivisessa projektiivisessa identifikaatiossa toisen oma psyykkinen tila tulee täytetyksi toisen sijoituksilla, jolloin eläytyvä suhde puolisoiden välillä puuttuu. Silloin toisen näkökulmaa ei kuulla ja ymmärretä.  Puoliso voidaan saada käyttäytymään oman itsen puolesta tai niin kuin oma vanhempi. Näin sijoittava puoliso pyrkii tiedostamattaan toistamaan ja korjaamaan kasvuhistorian suhdekokemuksia. Tilanteessa on kuitenkin jotakin erilaista verrattuna aikaisempaan kokemukseen. Suhteessa puolisoon voidaan ilmaista pettymystä ja aggressiota tai omaa läheisyydentarvetta tai hänet voidaan hylätä, mikä ei aikoinaan ollut mahdollista oman vanhemman kohdalla. Puolison vastaanottaessa toisen puolison tunnereaktioita tulee tilaa korjaavalle kokemukselle.

Toinen puoliso voidaan saada ilmaisemaan oman itsen puolesta aggressiota, syyllisyyttä tai masennusta. Varsinaisesti masentunut puoliso ei tunnista omaa masennustaan tai affektejaan, sen sijaan toinen puoliso potee ja ilmaisee niitä hänen puolestaan.

Parisuhteessa puoliso joutuu kantamaan ja sietämään toisen ”totuutta” usein aiemmin, kuin se on mahdollista asianomaiselle itselleen. Puolisot valitsevatkin toisensa sopiviksi ratkaisemaan ja kantamaan puolestaan sellaista, mikä ei ole vielä itselle mahdollista. Nämä prosessit tapahtuvat suurimmaksi osin tiedostamattomasti. Suhteessa koetut liialliset pettymykset ovat usein ilmentymiä keskinäisestä eläytymisen ja jakamisen puutteesta sekä oikeastaan suhteen puuttumisesta. Parhaimmillaan projektiivinen identifikaatio toimii eläytyvän vuorovaikutuksen voimavarana, kannetuksi ja kohdatuksi tulemisen kokemuksena. Projektiivisen identifikaation ”kierron” lakatessa saatetaan juuttua suhdetta ja puolisoiden persoonina omaa itseä kaventaviin kuvioihin.

Yhteinen parisuhdepersoonallisuus

Henry Dicks (1967) on tuonut käsitteen yhteinen parisuhdepersoonallisuus (the joint marital personality), joka tarkoittaa puolison kokemista niin, kuin hän olisi osa itseä tai kasvuhistorian objektia. Puolisoa kohdellaan sen mukaisesti, miten tätä kyseistä itsen ja/tai objektin puolta arvostetaan, kadehditaan, mitätöidään, ihaillaan, pelätään jne. Äärimmillään kyseessä on ”yksi ihminen kahdessa eri ruumiissa”, missä vastavuoroisessa, molemminpuolisessa identifioitumisessa puolisot yksilöinä ja kokonaispersoonallisuuksina häviävät. Projektiivisten prosessien purkautuessa kriisien ja muutosten yhteydessä, yksilöllä on mahdollisuus integroida toiseen sijoitettua omaan itseen.

Projektiivinen lukkiutuminen

Mary Morgan (1995) on tuonut projektiivisen lukkiutumisen (projective gridlock) käsitteen kuvaamaan edellä todetun suhteen äärimmäistä muotoa. Parilla on ongelmia erillisyyden ja erilaisuuden hyväksymisen kanssa suhteessa itseen sekä toisiinsa. Pari menee yhteen, ei suhdetta muodostaakseen, vaan sen välttääkseen. Suhteeseen tarvitaan kaksi erillistä ihmistä, joka lukkiutumassa puuttuu. Kognitiivisella tasolla kyetäään näkemään itsensä ja toinen erillisenä, mutta emotionaalisella tasolla erillisyys koetaan vainoahdistusta, epäluuloa, mustasukkaisuutta ja pelkoa herättävänä hallinnan menettämistä uhkaavana tilana.

Lukkiutumassa tunkeudutaan tavallaan toisen nahan alle, mikä saa aikaan sen, että kyseessä ei ole normaali eläytymiseen tarvittava sijoittava samastuminen. Toista käytetään liikaa hyväksi tai joudutaan vain mukautumaan. Kyseessä on defensiivinen liittouma, missä kummallakaan ei ole omaa tilaa. Ikään kuin salaisena sopimuksena luovutaan kokonaan omasta itsestä yhteisen, kuvitellun hyvän ylläpitämiseksi. Projektiivinen identifikaatio toimii silloin erillisyyden ja oikeastaan todellisuuden kieltämistä vastaan. Molemmat puolisot ovat molemminpuolisesti ylläpitämässä lukkiutunutta tilannetta, omista henkilökohtaisista motivaatioistaan käsin.

Puolisoiden kasvuhistoriasta löytyy vakavia ja työstämättömiä traumakokemuksia sekä turvattomia, organisoitumattomia kiintymyssuhdekokemuksia. He ovat sisäistäneet kauhukokemuksia sisältävän, turvattoman ja epäluotettavan kasvuympäristön, jolloin toiseen sulautumista käytetään sisäisten objektien kontrolloimiseen, kauhun, pelon ja ahdistuksen lievittämiseen.

Lukkiutuman avulla pyritään välttämään pettymystä suhteessa toiseen ja itseen sekä niistä seuraavia ristiriitoja ja riitoja. Traumakokemusten ja elämässä koetun pahan sijaan pyritään epätoivoisesti säilyttämään toinen ja suhde ”vain hyvänä” sekä omassa kontrollissa. Lukkiutuma voi olla myös suojautumiskeino erillisyydestä seuraavaa vertailua ja siitä seuraavaa väistämätöntä kateutta ja kilpailua vastaan.

Pitkään jatkuessaan lukkiutunut tilanne tuottaa pahoinvointia, joka ilmenee toisen tai molempien puolisoiden psyykkisenä tai fyysisenä oireiluna, sairastamisena, lasten oireiluna ja/tai tilanteen ajautumisena umpikujaan, jopa väkivaltaan. Lasten eriytymisvaiheet pakottavat puolisot ottamaan kantaa henkilökohtaisella tasolla omaan erillisyyteensä.

Fuusiosuhteesta eteenpäin pääseminen omassa mielessä tehtävän työn avulla voi olla ylivoimaista, minkä vuoksi ratkaisuun pyritään toimimalla ja reagoimalla. Silloin, kun integraatio-, eriytymis- ja yksilöitymisprosessit eivät mahdollistu suhteessa, voi vaihtoehtoina olla fuusio tai ero. Eriytyminen joudutaan toteuttamaan toiminnan keinoin esimerkiksi ulkopuolisella suhteella tai/ja avioerolla. Eron avulla yritetään katkaista napanuora fuusiosuhteesta toiseen. Ylläpidetty ”hyvä” vaihtuu kokonaan ”pahaksi”, koska niitä molempia ei voida toisessa ja itsessä samanaikaisesti kohdata. Oman itsen jäsentyminen ja koossa pysyminen on mahdollista vain omassa varassa, ilman suhdetta, kuten lapsuuden traumakokemuksissa aikoinaan. Tilanne voi tuoda puolisoille myös merkittävän helpotuksen kokemuksen, mahdollisuuden hengittää omilla keuhkoillaan, minkä jälkeen he voivat vasta alkaa työstää omaa ja suhteen todellisuutta. Lukkiutumassa parisuhde ei muodosta perheen keuhkoja, kaikkien sisään ja ulos hengittäminen vaikeutuu. Paripsykoterapialta edellytetään näissä tilanteissa kärsivällisyyttä, riittävää tiheyttä ja kestoa, koska psyykkisesti puolisot työstävät historiassaan olevia ero- ja hylkäämistraumoja.

Sisäisen ja ulkoisen erottamisesta, oman itsen ja toisen rajallisuuteen suostuminen

Kykyyn vastavuoroiseen suhteeseen toiseen sekä monenkeskisyyteen, ihmiseltä edellytetään depressiivisen position (Klein 1940) ja oidipuskompleksin (Freud 1924) kehityksellistä ratkaisua. Näitä edeltää ihmisen kehityksessä paranoidis-skitsoidinen positio (Klein 1946, Segal 1994)), joka tarkoittaa uhkaa tuhoutumisesta, vainoahdistusta, epäluuloista olemisen ja kokemisen tilaa, missä vallitsevana on turvattomuus ja pelko. Se kuvaa lapsen, ja myöhemmin aikuisen, suojautumiskeinoja tuhoavaksi sekä pelottavaksi koettua ulkoista maailmaa vastaan. Sisäisen ja ulkoisen erottaminen ei ole silloin mahdollista, vaan ne sekoittuvat toisiinsa. Kuolemanvietti ja omat tuhoavat fantasiat sijoitetaan itsen ulkopuolelle. Omista tunteista ei voida ottaa vastuuta, niitä ei tunnisteta, vaan omat tuhoavat affektit, kuten viha, muuttuu peloksi ulkoista toista kohtaan. Musertavaa tuhotuksi tulemisen ahdistusta vastaan ihmisen minä kehittää sarjan puolustusmekanismeja, joista ensimmäisinä käytetään introjektiota ja projektiota. Suojautumista tapahtuu myös lohkomisen, omnipotentin kieltämisen, idealisaation ja projektiivinen identifikaation keinoin. Näin pyritään sisäistämään hyvä ja sijoittamaan paha itsen ulkopuolelle. On myös tilanteita, joissa hyvä projisoidaan, että se voitaisiin pitää suojassa sisällä olevalta musertavana koetulta pahuudelta.

Idealisaatio on mukana myös aikuisen elämässä esimerkiksi rakastumisessa. Jonkinlainen epäluottamus ja pettymys on edellytys kyvylle rajautua omaksi itseksi, tunnistaa ja ottaa tosissaan sekä reagoida tilanteissa, joissa ulkoinen vaara uhkaa.

Eriytymättömän, yksilöitymättömän aikuisen mielessä, suhteessa merkittävään toiseen, epäluulo ja idealisaatio vaihtelevat. Ahdistavassa tilanteessa suojaudutaan silloin erityisesti lohkomisen ja projektiivisen identifikaation avulla. Todellisuutta niin itsen kuin toisen tilanteessa ei kyetä kohtaamaan. Hyvän toisen (objektin) muisto ei säily mielessä, kun se menetetään. Hyvän objektin menetys koetaan pahan objektin läsnäolona ja idealisoitu tilanne korvautuu vainoavalla. Ihmiset koetaan osaobjekteina, käsinä, rintoina jne. Hyvä ja paha eivät muodosta sekä – että asetelmaa, vaan ne ovat joko – tai. Nämä tilanteet ilmenevät konkreettisesti esimerkiksi parisuhteen mustasukkaisuudessa ja väkivallassa, missä hyvä muuttuu äkkiä pahaksi. Tai vastaavasti hengenvaarallisen tilanteen jälkeen paha muuttuu oman mielialan vaihtumisen mukaan hyväksi ja idealisoiduksi. Puoliso koetaan silloin suurelta osin vain omien mielen vaihteluiden mukaan ja niiden määrittämänä, ilman että kohdattaisiin hänet todellisena.

Riittämätön eriytyminen ja yksilöityminen uhkaavat oman autonomian menettämistä. Parisuhteessa joudutaan luopumaan ja tekemään kompromisseja. Kypsymättömälle, eriytymättömälle ihmiselle se voi merkitä katastrofia. Tulee paine epäluottamuksen ja vainoahdistuksen tilaan, jolloin primitiiviset ahdistukset uhkaavat minuutta ja johtavat varhaisten suojautumiskeinojen aktivoitumiseen. Sisäinen ja ulkoinen sekoittuvat ja joudutaan omien sisäisen tiedostamattoman tuhoavuuden uhkaamaksi.

Epäluottamuksen tilassa käytettävillä suojautumiskeinoilla on voimakas vaikutus ajatteluun ja sitä kautta merkitysten jäsentäminen vaikeutuu. Vallitsevaksi voi jäädä pitäytyminen vain konkreettisissa toiminnoissa, niiden merkitysten jäädessä käsittelemättä. Pysyvä projektiivinen identifikaatio johtaa itsen ja toisen eron sekoittumiseen (Segal 1994). Dialogin puuttumisesta, jakamattomuudesta seuraa sekaannusta ja väärinkäsityksiä asioiden ja niiden merkitysten suhteen. Kokemusten merkitysten käsittelyyn tarvitaan symboleja, joiden muodostumisen estymisestä seuraa konkreettisen ajattelun korostuminen, lisääntyvää ahdistusta ja jäykkyyttä

Epäluottamuksen olemisen ja kokemisen tilasta eteenpäin pääseminen depressiiviseen positioon edellyttää, että ihmisen hyvät kokemukset ovat hallitsevassa asemassa pahoihin nähden. Näin mahdollistuu lohkomisen vähentäminen ja minuudella on suurempi sietokyky omien aggressioiden suhteen. Ihminen valmistautuu integroimaan mielessään mielikuvan toisesta ja itsestä. Silloin myös projektiivisten mekanismien vähentymisen kautta, kasvaa kyky erottaa, mikä on itseä ja mikä on toista (Segal 1994, 25 – 38).

Epäluottamuksen tilassa pääasiallisin ahdistus aiheutuu pelosta, että ulkoinen paha tuhoaa oman itsen tai aiemmat tyydytyksen lähteet. On pelko, että toinen vihaa ja jättää.  Depressiivisessä positiossa ahdistukset nousevat ambivalenssista ja pelosta oman itsen aikaansaamasta tuhoavuudesta. Suurin ahdistus tulee siitä, että pelätään omien tuhoavien impulssien tuhonneen tai tuhoavan toisen, jota rakastetaan ja josta on riippuvainen. Tiedostetaan oman osuuden merkitys toiselle aiheutettuun todelliseen tai kuviteltuun vahinkoon, mistä seuraa tarve korjata ja hyvittää.

Depressiivisen position työstämisen kautta suhde toisiin ihmisiin muuttuu. Ihminen saa kyvyn rakastaa ja kunnioittaa toisia erillisinä, erilaisina yksilöinä. Depressiivistä positiota ei koskaan täysin työstetä loppuun. Ahdistukset, jotka liittyvät ambivalenssiin ja syyllisyyteen sekä uudelleen depressiivisiä kokemuksia herättäviin menetystilanteisiin, ovat ihmisen elämässä aina mukana. Hyvät ulkoiset objektit aikuisen elämässä symboloivat aina ensimmäistä hyvää objektia – sisäistä ja ulkoista – ja sisältävät sen eri puolia, niin että mikä tahansa menetys myöhemmässä elämässä herättää eloon hyvän sisäisen objektin menettämiseen liittyvän ahdistuksen ja kaikki muut vastaavat ahdistukset (Segal 1994, 68 – 82).

Depressiivisen position myönteistä ratkaisua seuraa kyky nähdä ja kokea toinen ihminen kokonaisena persoonana, jolla on omat tunteet ja tarpeet sekä kiinnostuksen aiheet, jotka voivat olla erilaisia kuin itsellä. Ihminen voi tunnustautua omaan rajallisuuteensa, avuttomuuteensa ja siihen, että on toisesta riippuvainen sekä tarvitsee toista. Hän sietää toisen riippuvuutta ja avun tarvetta suhteessa omaan itseen. Hänellä on kykyä nähdä oma osuus ja vastuu vuorovaikutuksessa ja suhteen ristiriidoissa. Toisaalta hänellä on myös kykyä antaa toiselle tälle kuuluva vastuu. Ihmisellä on kykyä tuntea syyllisyyttä ja tarve korjata toiselle aiheutettua vahinkoa. Hän kykenee pitämään omia puoliaan ja luottamaan omiin tunteisiinsa, mutta samalla hän pyrkii näkemään ja ymmärtämään asiat toisenkin kannalta. Oma paikka ihmissuhteissa tulee todellisemmaksi, oman osuuden ja vastuun tajuamisen kautta.  Näin voidaan luopua vääristä lojaliteeteista ja syyllisyyksistä.

Ihminen oppii olemaan läsnä tässä ja nyt sekä kohtaamaan toisen. Se tarkoittaa kykyä yksinoloon ja läheisyyteen toisen kanssa sekä tarvittaessa kykyä luopua ilman liiallista katastrofin tunnetta. Tunteille ja ajattelulle on tilansa niin, että voimakkaidenkin tunnekuohujen jälkeen voidaan jäsentää todellisuutta ilman liiallista suojautumistarvetta. Eletään todellisuudessa niin, että tajutaan omiin tekoihin ja tekemättä jättämisiin liittyvä vastuu ja mahdolliset seuraukset toisille. Kyetään suremaan menetystä ja kuolemaa, antamaan anteeksi sekä tuntemaan kiitollisuutta.

Depressiivisen position ratkaisemattomuus johtaa todellisuuden kieltämiseen, maanisiin defensseihin, pyrkimykseen hallita ja kontrolloida elämää sekä ihmissuhteita omnipotentista todellisuudesta käsin. Kyky luopua ja surra menetystä vaikeutuu.

Parisuhteessa ollaan aika ajoin epäluottamuksen ja depressiivisen olemisen ja kokemisen tilassa. Riittämätön puolisoiden eriytymättömyys ja yksilöitymättömyys ylläpitää epäluuloista olemisen ja kokemisen tilaa, missä ollaan alttiina väärinymmärrykselle ja ylivoimaisille ristiriidoille. Depressiivisen position parisuhteen tila ilmenee suhteeseen asetetuista idealisaatioista luopumisena, pettymysten ja surun työstämisenä, korjaamisena sekä kiitollisuutena. Siihen tarvitaan molempien puolisoiden itsereflektiota ja kykyä nähdä oma vastuu ja osuus parisuhteen sekä perheen asioiden sujumisessa kuten niiden vaikeutumisessakin.

Oidipaalikuvioiden ratkaisuista

Depressiivisen position ja oidipaalikuvioiden ratkaisut kulkevat käsi kädessä ja ne edellyttävät toisensa (Britton 1998b). Yli sadan vuoden ajan psykoanalyyttisen psykoterapian keskeisenä, ihmisen mielen ymmärryksen avaajana, on pidetty Oidipus-myyttiä ja oidipuskompleksia. Kilpailua samaa sukupuolta olevan vanhemman kanssa toista sukupuolta olevan vanhemman suosiosta pidetään oidipuskompleksin ytimenä. Oidipuskompleksin myönteisen ratkaisun ajatellaan toteutuvan, kun vastakkaista sukupuolta olevaa vanhempaa ei onnistuta omistamaan, vaan joudutaan sietämään ulkopuolisuutta vanhempien välisestä suhteesta ja samastutaan pääasiassa samaa sukupuolta olevaan vanhempaan. Riittävän, eläytyvän kahdenkeskisen suhteen mahdollistuttua, lapsi voi edetä kolmenkeskisyyteen.

Lapsen kannalta vanhempien suhde sisältää vanhempien seksuaalisen suhteen ja kyvyn tuottaa uutta elämää. Se on yhtä merkittävä tilanteissa, joissa toinen vanhemmista on poissaoleva. Hyväksytty näkemys on, että isä on äidin ja lapsen yksikössä alusta asti äidin mielessä ja siten – konkreettisesti puuttuessaankin – mukana kolmiossa. Isä tulee äidin ja lapsen symbioottisen suhteen väliin, mikä edistää lapsen oman tilan saamista. Lapsi reagoi äiti-lapsi -suhteen kahdenkeskisen jatkuvuuden katkeamiseen haluamalla erottaa vanhemmat yksikkönä kantanäyssä. Näistä ulkopuolisuuden aiheuttamista tuskallisista kokemuksista, mustasukkaisuudesta ja tuhoavista ajatuksista seuraavista syyllisyydentunteista syntyvät lapsen yliminä ja minäihanne. Lapsen luopuessa 4–5-vuoden iässä vanhempaansa kohdistuneista intohimoisista pyrkimyksistä, hän sisäistää omaan minään isän tai molempien vanhempien kiellot, vaatimukset, arvot ja asenteet samastuen niihin. Lapsuuden oidipuskompleksin ratkaisuja ja niissä kesken jäänyttä työstetään eri ikävaiheissa ja elämän kriisitilanteissa aina uudelleen. Oidipaalikuvioden työstämisen kautta tullaan tietoiseksi erityyppisten suhteiden olemassaolosta ja omasta paikasta niissä.

Kolmiotilanteen aiheuttaman ulkopuolisuuden vuoksi lapsi joutuu sisäiseen prosessiin oman narsismin ja omnipotenssin suhteen. Ulkopuolisuuden sietämisessä joudutaan luopumaan aiemmin olleesta tiedostamattomasta fantasiasta tulla osaksi vanhempien seksuaalista paria. Tunnistamalla ja sietämällä vanhempien välistä yhteyttä lapsi sisäistää vanhemmat parina ja tarvitseminaan objekteina. Näin siemen omaan aikuisen seksuaalisuhteeseen on kylvetty.  Kokemus siitä, että vanhemmat ovat yhdessä lapsesta riippumatta lisää lapsen psyykkistä eheydenkokemusta.

Jos vanhempien välinen yhteys on rakastava niin, että siinä siedetään myös vihaa, mahdollistaa se lapsen mielessä ja antaa hänen käyttöönsä prototyypin kolmen suhteesta (third position, Britton 1998, 42). Tämä taas vahvistaa oman olemassaolon kokemusta.

Jos lapsi jää kasvussaan vaille riittävää, eläytyvää kahdenkeskistä äiti-suhdetta (vanhempisuhdetta), hänelle voi tulla ylivoimaiseksi edetä depressiiviseen positioon ja oidipaalikolmioon, saati aikuisena kyetä kolmen välisiin suhteisiin (Britton 1998, 41).

Vanhemmat sisäistettynä toimivana parina auttaa lasta ja aikuista myöhemmässä kehityksessä.  Kokemuksesta tulla vanhempien näkemäksi ja havainnoida itse vanhempien parisuhdetta, muodostuu sisäistetty pari, jonka kautta tulee myöhemmin kykyä oman parisuhteen havainnoimiseen. Ei pelkästään sen tutkimista ja miettimistä, millainen toinen on, vaan mitä me olemme parina ja miten itse tai molemmat parisuhteeseen vaikuttaa.

Depressiivisessä positiossa lapselle tulee mahdolliseksi olla eriytyneessä suhteessa kumpaankin vanhempaan, havaita ja sietää vanhempien keskinäinen yhteys ja olla sen suhteen tarkkailevana ulkopuolisena, kolmannen osapuolen asemassa. Tästä seuraa, että ihmiselle kehittyy kyky tarkastella myös itseään vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja nähdä itsensä toisten silmin (Sitolahti 2006, 125 -126).

Oidipaalikonstellaation voi muodostaa myös äiti ja joku muu kolmas kuin lapsen isä. Oidipaalikuvion työstäminen ei takaa kykyä muodostaa parisuhdetta, mutta se vaikuttaa merkittävällä tavalla ihmisen omaan kehitykseen ja kykyyn suhteeseen omaa ja eri sukupuolta olevaa toista kohtaan. Jos jäädään lojaliteettisidokseen tai puutteeseen suhteessa toiseen tai molempiin vanhempiin, suhde puolisoon saattaa estyä tai tulla tiedostamattomasti liian syyllisyyden ja häpeän kuormittamaksi.

Oidipaalisen konfliktin ratkaisu tapahtuu nuoruusiän kriisissä. Se tarkoittaa nuoren kivuliasta irtautumista oidipaalisten sisäistysten ja torjuntojen luomista sisäistyksistä. Kriisiä keskeisesti motivoiva voima on lisääntyvä seksuaalinen tarve ja siihen liittyvä välttämättömyys löytää rakkausobjekti. Lapsuuden oidipaaliset objektit  korvautuvat omaan ikävaiheeseen liittyvillä suhteilla. Muutos merkitsee nuoren elämässä luopumista ja menetyksen työstämistä, joka muistuttaa läheisesti surutyötä. Oidipaalisen konfliktin ratkaisu toteutuu tytön ja pojan kehityksessä erilaisina prosesseina. Oidipaalisen konfliktin ratkeaminen nuoruusiässä voi olla välttämätön edellytys ihmisen myöhemmälle kyvylle surra menetyksiään (Loewald 1962, Tähkä 1996).

Vanhempaan voidaan jäädä kiinni joko primäärinä objektina tai odipaaliobjektina. Edellisessä juuttumassa haetaan suhteessa puolisoon epätoivoisesti varhaista äitisuhdetta. Jälkimmäisessä eteneminen äiti-suhteesta isään ei ole riittävästi mahdollistunut, jolloin tunnesuhdetta puolisoon voi leimata ambivalenssi, syyllisyys, läheisyyden pelko, omistamisen halu tai omien lasten kokeminen kilpailijana.

Vanhempien ehdollisen rakkauden ilmapiirissä lapsi ja nuori joutuvat muodostamaan omaa identiteettiään sekä kamppailemaan eriytymisprosessinsa ilman riittävää tukea. Riittävää mielikuvissa toteutettavaa ”äidinmurhaa” ja ”isänmurhaa” ei silloin voida tehdä ja oidipaalikuvioiden työstäminen vaikeutuu sukupolvesta toiseen.

Lasten syntyminen ja kehitysvaiheet pakottavat puolisot kohtaamaan omien oidipaalitilanteidensa ratkaisut. Onnistuneiden oidipaaliratkaisujen toteutumiseksi tarvitaan lapsen erillisyyden ja toiseuden tunnustamista ehdollisen rakkauden sijaan.

 

PARISUHDE JA VANHEMMUUS

Mahtuuko parisuhteeseen kolmas?

Parisuhde, johon lapsi ei mahdu

Grier (2005) tutkii Oidipus-myyttiä parisuhteen näkökulmasta. Laios ja Iokaste ovat Theban kuningas ja kuningatar, jotka eivät selviä kolmen suhteesta. Ensimmäisen lapsensa Oidipuksen synnyttyä heidän tasapainonsa järkkyy kohtalokkaasti. Myytin mukaan Laioksen kuultua oraakkelilta, että jos hän saa pojan, tämä tulee tappamaan isänsä. Laios välttää seksuaalisuhdetta Iokasteen, joka kuitenkin Laioksen humaltuessa yhtyy mieheensä, minkä seurauksena on raskaus. Canham (2003, Grier 2005) on todennut, että vanhemmat eivät pystyneet selviytymään lapsen vanhempiin kohdistamista tunteista tai he projisoivat lapseen omat musasukkaisuuden, kateuden ja murhaavan vihan. Tästä taas mahdollisesti seurasi niin voimakas vainoava ahdistus, että pari ei voinut kestää sitä. He eivät pystyneet ajattelemaan tilannetta, eikä heidän ollut mahdollista monimutkaisemman suhteen avulla kehittyä emotionaalisesti kypsemmäksi, luovaksi pariksi, kyetäkseen vastaamaan suhteen vaatimuksiin. Sen sijaan he toimivat ja yrittivät kääntää kelloa taaksepäin palatakseen kahdenkeskiseen aikaan. Tämän tehdäkseen heidän oli suoritettava murha. Ennen lapsen hylkäämistä Laios lävisti pojan jalat, mistä nimi Oidipus, paksujalka.

Myytti jatkuu kertomuksella Oidipuksen pelastumisesta. Jos puolisoiden strategia olisi onnistunut ja lapsi olisi tullut tapetuksi, on epätodennäköistä, että Laioksen ja Iokasten suunnitelma palata idylliseen kahdenkeskisyyteen olisi onnistunut. He olisivat mitä todennäköisimmin kärsineet vainoavasta syyllisyydestä ja joutuneet suojautumaan itseään ja elämäänsä kaventavin suojautumiskeinoin tekonsa ymmärtämistä vastaan.

Parisuhde, jossa on tilaa vain hyvälle

Myytissä on toinen aikuinen pari, Korintin kuningas ja kuningatar. He olivat lapseton pari, joka adoptoi ja kasvatti Oidipuksen. Tästä Oidipuksen elämän jaksosta ei ole olemassa yksityiskohtia. Kertomus antaa ymmärtää, että he olivat kyllin vakaa pari, ja Oidipus oli heidän luonaan riittävän onnellinen. Kuultuaan oraakkelilta ennustuksen, että hän tulee tappamaan isänsä, hän lähti Korintista. Oidipus jätti Korintin estääkseen ja tehdäkseen tyhjäksi ennustuksen sekä säästääkseen isäkseen uskomansa miehen hengen. Tarina tosin kertoo, että Oidipusta kiusattiin siitä, että hän ei ole vanhempiensa näköinen. Ympäristössä oli tieto totuudesta, jota Oidipus ei ehkä halunnut tietää.

Grier (2005) esittää, että myytti erottaa toisistaan kaksi parisuhteen psykologista tasoa, jotka oikeastaan kuuluvat yhteen. Korintilainen taso on suuntautunut ulospäin, se on järkiperäisempi ja enemmän todellisuuteen perustuva, vaikkakin usein pinnallisempi toiminnan taso. Thebalainen taso on syvempi, tiedostamattomampi, irrationaalisempi ja vietinomaisempi taso, joka sisältää rakkauden ja vihan voimakkaita virtauksia. Kaikissa parisuhteissa on näitä molempia puolia, niiden painotukset vain vaihtelevat. Useimmat parit toivovat saavansa riittävän tasapainon arjen vaatimuksista selviytymiseen.

Merkittävää on, että myöskään adoptiovanhemmat eivät paljastaneet Oidipukselle hänen alkuperäänsä. Sen sijaan he hellivät illuusiota, ehkäpä enemmän omaa itseään varten kuin Oidipusta varten, että he olivat hänen todelliset vanhempansa. Oidipus ehkä pelkäsi omaa vihaansa, jolta hän suojeli vanhempiaan päättämällä lähteä Korintista. Oidipus ehkä vihasi vanhempiaan, koska nämä olivat pettäneet hänet eivätkä olleet paljastaneet hänen todellista identiteettiään. Näin he ryöstivät Oidipukselta hänen todellisen tarinansa, suhteen omaan psyykkiseen totuuteen. Voidaan ajatella, että suhde oli vaarallisen idealisoitu, defensiiviseen ”hyvien perheiden” lajiin kuuluva suhde, eikä rehellinen suhde, joka olisi ollut kyllin vankka säilöäkseen perheenjäsenten kivuliaita ja ristiriitaisia emotionaalisia realiteetteja. Integraatioprosessien työstäminen suhteessa adoptiovanhempiin ei ehkä ollut Oidipukselle mahdollista?

Sisäinen emotionaalinen ja mielikuviin perustuva elämä on peräisin thebalaiselta tasolta, mutta useimmat parit huomaavat, että tavoitellessaan rakkauden mielihyvää he saavat paljon enemmän kuin osasivat odottaa. Toivoessaan voivansa nauttia rakkaudesta ilman vihaa, kateutta ja muita vaikeita tunteita, erilaiset tunteet pursuavat kuitenkin esiin. Se voi viedä parin suhteen kehitystä eteenpäin tai muodostua aika ajoin ylivoimaiseksi ristiriidaksi. Pari on enemmän kuin osiensa summa. Vastavuoroinen suhde edellyttää toisen ja oman toiseuden tunnustamista. Puolisoiden tarpeet ja oikeudet yksilöinä ja parina ovat potentiaalisesti keskenään ristiriitaisia. Kaikkein yleisempiä koettuja suhteen häiriön aiheita on lasten syntyminen. Häiritsevän kolmannen ei tarvitse olla henkilö. Se voi olla symbolinen lapsi, jokin mistä toinen kokee jäävänsä ulkopuolelle (Grier 2005).

Insestinen pari – sukupolvien välisen rajan rikkoutuminen

Myytin kuuluisa kulminaatiopiste koskee traagista aikuisparia Oidipusta ja Iokastea. He uskovat olevansa onnellisesti avioliitossa ja saavat lapsiakin ilman liiallista kiihtymystä. Vähitellen he huomaavat olevansa sukurutsainen pari ja sen vuoksi kaikki, mikä aikaisemmin näytti eheältä ja rakkaudelta olikin perustunut kieltämiseen, valheisiin, petokseen, ahneuteen, mustasukkaisuuteen, ylimielisyyteen, kateuteen, omistavaan haluamiseen ja vihamielisyyteen. Nämä paljastukset johtivat vääjäämättä traagisiin seurauksiin. Kertomuksen huippukohta kuvaa universaalia pyrkimystä ummistaa silmät siltä, mitä ei haluta tietää. Se herättää myös pelottavan tiedostamattoman fantasian siitä, että vaikka saatetaan uskoa eriytymisen ja yksilöitymisen kasvuperheestä toteutuneen, valittaessa seksuaalikumppania, voidaan pettää omaa itseä. Syvemmällä tasolla ehkä käytetään vieraita ihmisiä isän, äidin, veljen ja sisarusten sijaisina. Näitä läheisimpiä perheenjäseniä voidaan haluta ”todella” insestisesti. Joillekin pareille tämän taustalla piilevän fantasian tiedostaminen, joskus unien kautta, saattaa olla tuhoisan shokeeraavaa ja parit voivat kokea katastrofin uhkaavan aikuissuhdettaan. Näissä tilanteissa parit joutuvat turvautumaan äärimmäisiin suojautumisiin, kuten kaiken seksuaalisen kontaktin lopettamiseen puolisoon tai seksin harrastamiseen ainoastaan ”laittomasti”, avioliiton ulkopuolella. Se voidaan kokea paradoksaalisesti laillisemmaksi, koska henkilöt eivät edusta läheisiä perhesuhteita. Voidaan myös joutua toistuvien avioerojen ja uusien liittojen kierteeseen (Grier 2005).

Lapsen syntyminen tekee puolisoista toistensa kokemuksessa isän ja äidin, jolloin molemmat joutuvat uudelleen sisäisiin objektisuhteisiin; äitiin, isään ja sisaruksiinsa.

Puolisoille mahdollistuu kasvuperheessä keskeneräiseksi jääneen oidipuskompleksin ratkaisujen edelleen työstäminen tai niiden toistaminen.  Oidipus-myytin tragediat näyttäytyvät ajankohtaisissa parisuhteiden ja perheiden kuvioissa erilaisissa muodoissaan. Erilaisina metaforina myytin ilmiöitä on tunnistettavissa molemminpuolisesti puolisoiden suhteissa lapsiin ja lasten suhteissa vanhempiin. Uusperhekuviot muodostavat erityisen näyttämön ja mahdollisuuden siihen asti tiedostamattomien oidipaalikuvioiden aktivoitumiselle.

Luova pari – kolmas olemisen ja kokemisen tila

Parin sisäistäminen mielen sisäiseksi rakenteeksi ”luovaksi pariksi” (creative couple, Morgan 2005) rakentaa ja ylläpitää aikuisten parisuhdetta. Luovan parin sisäistäminen merkitsee muutosta aikaisempaan psyykkiseen kehitykseen. Siitä seuraa tietynlainen mielessä oleva tila ja tapa olla suhteessa toiseen ja itseen. Luova pari tarkoittaa sisäistä lupaa erilaisten ajatusten ja tunteiden yhdistyä mielessä ja kehittyä edelleen. Luova pari mielessä olevana tilana tuottaa puolisoille suhteessaan kolmannen olemisen ja kokemisen tilan. Molemmat voivat katsoa omasta näkökulmastaan ja löytää potentiaalisessa tilassa vuorovaikutuksessa jaettua, molempien mahdollistamaa uutta. Luovaan sisäistettyyn pariin voidaan olla suhteessa psyykkisenä sisäisenä objektina ”kolmantena olemisen ja kokemisen tilana” (triangular position, Britton 1989, 87). Sen avulla voidaan ylläpitää suhdetta parisuhteen kriisien ja haavoittumisien vaiheissa.

Luovassa parissa on kaksi erillistä ihmistä, läheisessä suhteessa. He ovat kyenneet ratkaisemaan pettymyksen ja luopumaan ideaalista toisesta. He suostuvat pettymään sen suhteen, että toinen ei ole kokonaan vastuussa omasta onnellisuudesta. Ahdistuksen kanavointi toteutuu jakamisen kautta sekä omien yksilöllisten keinojen avulla. Suostutaan siihen, että toista ei tunneta ja tiedetä täydellisesti (Grier, Morgan 2005). Kaikkivoipuudesta ja pelkästään oman itsen etujen ajattelusta luopuminen on edellytys sille, että suhteeseen mahtuu kaksi.

Ennen luovan parin kehittymistä suhteessa voi olla vallitsevana toisen muuttamisyritys. Omista ei-toivottavista ominaisuuksista tai emotionaalisista puolista voidaan pyrkiä vapautumaan sijoittamalla ne itsepintaisesti toiseen. Luovuuden säilyessä suhteessa, puolisoille mahdollistuu oman vastuun ja osallisuuden tajuaminen. Tunteiden jakamisen tapa määrittää suhteen läheisyyden ja etäisyyden vaihtelua. Luovuuden säilyessä suostutaan muutokseen ja epävarmuuden sietämiseen toisen hallinnassa ja kontrollissa pitämisen sijaan. Siedetään toisen ja omaa regressiota, sitä että on itse riippuvainen toisesta ja että toinen on riippuvainen itsestä. Suhteessa on tilaa molempien kokemuksille ja vaikeille asioille, joita voidaan jakaa. Puolisoilla on kykyä ajatella omia tunteitaan ja pyrkiä ajoittain eläytymään toisen tunteisiin. Pari kokee suhteen kantavan ajoittaisesta epäsovusta huolimatta. Luovassa parin suhteessa on ristiriitoja ja pettymyksiä, mutta ne pyritään tunnistamaan ja ratkaisemaan. Suhde toimii tavallaan voiman lähteenä, johon oma mieli voidaan sijoittaa.

Puolisoiden lisääntyvä kyky integroida kokemuksia ja huoli itsen selviämisestä muuttuu huoleksi myös toisesta. Samaa ihmistä voidaan rakastaa ja vihata. Tästä seuraa menetyksen- ja syyllisyydentunteita, jotka mahdollistavat tarvittavia tunneprosesseja, kuten suremisen sekä kiitollisuuden. Näin myös symbolifunktion on mahdollista edelleen kehittyä ja puolisoille tulee kykyä korjaaviin toimintoihin suhteessa toiseen.

Perheen ja parisuhteen eri elämänvaiheissa joudutaan tunnistamaan ja hyväksymään väistämättömien muutosten tosiasiallisuus ja niihin suostuminen. Elämään kuuluvat erilaiset tapahtumat, kriisit ja kokemukset, joiden kautta joudutaan jatkuvasti uusiin haasteisiin. Luovassa parin suhteessa, jossa sisällyttämisfunktio toimii, on tilaa näiden tapahtumien prosessoinnille (Morgan 2005).

Luova pari symbolisoi niin todellisen kuin puolisoissa itsessä olevan lapsen mahtumista suhteeseen, uusia ajatuksia, ideoita ja muita mahdollisuuksia. Luovassa parin suhteessa puolisot kokevat, että heillä on jotain, mihin he kumpikin ovat suhteessa ja jonka puoleen he voivat kääntyä, joka kantaa heitä parina ja yksilöinä (Morgan 2005).

 

PARISUHTEESSA OLEMISEN JA KOKEMISEN TILOJA

Parisuhteessa olemisen ja kokemisen tiloja olen hahmottanut seuraavin käsittein. Nämä parisuhteen tilat voivat vallita kehityksellisinä olemisen ja kokemisen tiloina tai ne voivat vaihdella eri aikoina samassakin parisuhteessa sekä niihin voidaan juuttua.

Fuusio (rakastuminen, tunne, sisäistäminen)

Fuusion olemisen ja kokemisen tilassa puolisot ovat toisiinsa sulautuneina. Rakastuminen toiseen, intohimoinen toisen haluaminen ja tarvitseminen, josta muodostuu ykseyden kokemus, voi olla suhteen alkukokemus tai myöhemmissä suhteen vaiheissa hetkellisenä tunnekokemuksena tavoitettavissa oleva tila. Fuusio voi olla paratiisi tai helvetti, riippuen parin erillisestä ja yhteisestä suhteen kohtalosta.

Parisuhteessa fuusion jatkuessa suhde kahden erillisen ihmisen välillä puuttuu. On kyse ikään kuin yhdestä ihmisestä kahdessa eri ruumiissa. Oman ja/tai toisen erillisyyttä ei hyväksytä tai siihen ei kyetä. Kyseessä on pako omasta itsestä tai oman itsen tiedostamattomasta, epätoivoisesta hakemisesta toisen kautta. Fuusioon juututtaessa sisällyttämisfunktio ei toimi, koska eläytymiseen ja toisen kokemuksen ymmärtämiseen tarvittava erillinen toinen puuttuu. Fuusiossa ei ole tilaa omalle itselle, vaan ollaan toinen toisensa kontrollissa. Kyse voi olla äärimmäisestä projektiivisesta identifikaatiosta, missä tunkeutumisen avulla kielletään toisen ja oma psyykkinen olemassaolo.

Suhteen kuviota ei käytetä niinkään oman itsen puolien toiseen projisoimiseen, vaan ylläpitämään tietynalaista mielentilaa. Hallitsevana on fantasia, että ollaan yksi ja sama, on kokemus ikään kuin toisen sisällä olemisesta. Taustalla on yksilön riittämätön kokemus varhaisesta eläytyvästä vuorovaikutuksesta, depressiivisen position ja oidipaalikuvion ratkaisemattomuudesta. Näiden seurauksena on tarve varhaiseen objektisuhteeseen, jota suhteessa puolisoon haetaan. Kuten aiemmin on todettu, fuusion avulla voidaan myös välttää kateutta ja kilpailua suhteessa toiseen, pettymystä itseen ja toiseen sekä pettymyksen käsittelyä. Fuusiossa tunteet ja ajattelu sekoittuvat liikaa. Väistämättömälle ahdistukselle ei ole suhteessa kanavaa, vaan sen kanavoimiseen käytetään kolmatta. Kanavana voi toimia lapsi, ulkopuolinen suhde, päihteiden käyttö, väkivalta, jatkuva riita, intohimoinen harrastus, työnarkomania, toisen puolison fyysinen tai/ja psyykkinen sairastaminen. Käsittelyä vaativiin asioihin reagoidaan toisesta emotionaalista etäisyyttä ottamalla.

Väliaikainen fuusio merkitsee energiaa antavaa ykseyden kokemusta, mutta pysyvänä se johtaa molempien ja erityisesti toisen puolison tai lapsen, pahoinvointiin. Erillisyyden puuttuessa suhteessa koetaan yksinäisyyttä ja hyväksikäytetyksi tulemisen tunteita. Väliaikaisesti puolisot voivat muodostaa fuusion avulla toisilleen ravitsevan ja korjaavan kokemuksen. Jos molemmilla on liian samanlainen kokemus kannattelevan ja eläytyvän suhteen puutteesta kasvuhistoriassaan, jonka seurauksena oma itsekokemus on jäänyt heiveröiseksi, kahden liian suuren tarvitsevuuden mahtuminen parisuhteeseen voi olla ylivoimaista. Jakamiseen ja kohtaamiseen tarvittava tila tulee liian pieneksi, ja ahdistuksen on vaarana kanavoitua erilaisin tuhoavin keinoin.

Jatkuvassa fuusiossa joudutaan seksuaalisuuden suhteen umpikujaan, koska toisensa toiseuteen tarvittava haluaminen ja vihan mahdollistama rakkaus puuttuvat. Lapsi omine tarpeineen ei mahdu psyykkisesti suhteeseen, ja parisuhde luovana suhteena puuttuu. Lapsella ei ole kokemusta vanhemmista erillisinä yksilöinä, ja lapset voivat joutua vanhempien fuusiosuhteessa vanhempien narsististen puolien toteuttajiksi tai vaihtelevasti vanhempien vanhemmiksi.

Fuusion olemisen ja kokemisen tilasta päästään eteenpäin pettymisen, idealisaatiosta luopumisen, itsen ja toisen kokemusten jakamisen kautta sekä rakkauden ja vihan mahtuessa suhteeseen.

Funktionaalinen – yksipuolinen suhde (pettyminen, viha, ulkoinen)

Varhaisessa äidin ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa lapsi kokee äidin itsestään selvänä omistuksenaan. Äitiä tarvitaan tyydyttävänä, rauhoittavana ja peilaavana hahmona. Äiti ja hänen palveluksensa koetaan vain itseä varten olevina, oman kaikkivoivan kontrollin sääteleminä. Kun lapsi kasvaa, hän tajuaa äidillä olevan oma yksityinen sisäinen maailmansa. Lapsi saavuttaa itse- ja objektipysyvyyden, kun hänellä on mahdollisuus käyttää äitiä riittävästi funktionaalisena objektina ja työstää suhteeseen tulleita pettymyksiä.

Kyky yksilötasoiseen objektirakkauteen ja -vihaan niihin kuuluvine syyllisyyden ja kiitollisuudentunteineen tulee mahdolliseksi vasta itse- ja objektipysyvyyden saavuttamisen jälkeen. Erillisyys, ja niin toisessa kuin itsessä olevien eri puolien integroiminen, mahdollistuu funktionaalisen objektisuhteen kautta. Kun ensin voidaan käyttää toista omien riittämättömien funktioiden suorittajana ja sitä kautta, oman itsen rakentumisen myötä, nämä ennen toisen suorittamat funktiot voidaan ottaa omiksi. Ennen eheytymistä käydään läpi monia ambivalentteja tunteita, heilahtelua myönteisten ja kielteisten objektikokemusten välillä (Tähkä 1996, s.109 -114).

Itsekokemuksen vahvistumisen kautta lapselle tulee todellista kykyä rakastaa ja vihata toista eikä käyttää näitä tunteita vain omaan suojautumiseen ja puolien pitämiseen. Nämä lapsen kasvun ja kehityksen prosessit ovat samanmuotoisina löydettävissä parisuhteen kuvioissa.

Funktionaalinen suhteessa olo tuo vaikeuksia parisuhteeseen, koska parisuhteessa on kyse aikuisten suhteesta eikä lapsi- vanhempisuhteesta. Kaikissa parisuhteissa on funktionaalisen olemisen ja kokemisen tiloja ajoittain. Puolisot tarvitsevat toisiaan eri vaiheissa erilaisin painotuksin, mutta luovassa parisuhteessa tilanteeseen ei juututa. Siinä kumpikin saa suhteessa tarvitsemansa tilan ilman, että se tapahtuu pelkästään toisen kustannuksella.

Funktionaalinen olemisen ja kokemisen tila parisuhteessa tarkoittaa kokemusta siitä, että toinen on ensisijaisesti vain omia tarpeita varten. Tai vastakkaisessa roolissa se tarkoittaa mukautumista vain toisen tarpeita varten olemiseen. Toiselta tai molemmilta puolisoilta voi puuttua kykyä eläytyä toisen näkökulmaan. Erillisyys ja yksilöityminen ovat siinä määrin keskeneräisiä, että toisen olemassaolo erillisenä, omat tarpeet, kokemukset ja kiinnostuksen aiheet omaavana toisena kielletään. Toiselle annetaan arvoa vain siinä määrin, miten hän onnistuu vastaamaan puolison, usein oikukkaisiin, tarpeisiin.

Tyydyttämättömät tarpeet ja pettymysten käsittelemättömyys eivät ole mahdollistaneet itse- ja objektipysyvyyden rakentumista kykyyn vastavuoroiseen suhteeseen. Näin seuraa tarve omistaa toinen itseä varten, ja pyrkimys välttää omaa vastuuta ja riippuvuutta. Vastakkaisessa roolissa suostutaan toisen puolesta sellaiseenkin vastuuseen, joka riistää omaa itseä.

Funktionaalisessa parin olemisen ja kokemisen juuttuneessa tilassa eläytyvä vuorovaikutus, dialogi ja kokemusten todellinen jakaminen puuttuu. Suhteessa on tilaa vain toiselle, jonka omat tarpeet ovat ensisijaisina. Suhteen molemminpuolinen sisällyttämisfunktio ei kanna ja toistensa lohduttaminen estyy. Seurauksena on psyykkistä ja konkreettista hylkäämistä, uskottomuutta, mustasukkaisuutta sekä alistamista – toisen pakottamista omaan totuuteen sekä suostumista alistetuksi. Ääritilanteissa toinen pakottaa toisen omiin tarpeisiinsa kuulematta toista, ja toinen suostuu siihen, olematta omaa mieltään. Tai toisen näkökulma ja mielipiteet tulevat ohitetuiksi päätöksenteossa, joka koskee parin tai perheen yhteisiä asioita.

On mahdollista, että pysyvästi tähän suhteen olemisen ja kokemisen tilaan juututtaessa suhteeseen tulee vinouma, jossa toinen käyttää hyväksi ja toinen suostuu hyväksikäytettäväksi.

Konkreettisesti suhteen tila tulee esille siinä, miten taloudelliset asiat jaetaan, maksaako kumpikin osuutensa, vai käyttääkö toinen omat rahansa omiin harrastuksiinsa. Onko lasten hoito ja kasvatus vain toisen harteilla ja osallistuvatko molemmat sukulaisten, kummilasten ja ystävien muistamiseen. Funktionaalisessa parisuhteessa voidaan kokea merkittäviä traumaattisia tapahtumia, jotka toinen kuittaa vähäpätöisinä. Kokemuksia ja tunteita ei prosessoida, vaan niiden sijaan toimitaan. Tapahtuman merkitys kielletään ja se pyritään ratkaisemaan maanisin keinoin omaa vastuuta paeten tai toiselta vastuuta vaatimatta.  Toisen funktionaaliseen käyttöön suostuva puoliso voi jatkaa jo aiemmin kokemaansa vanhempisuhteen toistoa. Hän pyrkii välttämään erillisyyttä edistävän kritiikin ilmaisemisen ja itse sen kohteeksi joutumisen. Alistumalla jopa väkivaltaiseen kohteluun hän hakee hyväksyntää oman itsensä ja elämänsä kustannuksella.

Hyväksikäyttäjä yrittää ratkaista kasvuhistoriassaan kesken jäänyttä pettymyksen ja vihan kanavointia yrityksenään irtautua kasvuhistorian vanhemmista. Toisaalta hyväksikäyttäjä voi pakottaa puolison olemaan vain itseään varten, mitä vaille hän on jäänyt omassa lapsuudessaan. Yhteistä molemmille puolisoille on, että he ovat aikoinaan joutuneet omien vanhempiensa tai heidän suhteensa ahdistuksen kanavaksi niin, että oidipaalikolmio on jäänyt riittävästi työstämättä. Tai he ovat joutuneet omien vanhempiensa vanhemmuuden puuttumisen tai ehdollisen rakkauden hyväksynnän kautta rakentamaan omaa minuuttaan, ilman että omalle todelliselle itselle olisi ollut riittävästi tilaa. Toisen hallitsemisen ja kontrollin avulla pyritään itse asiassa välttämään oman riippuvuuden sekä avuttomuuden esilletulo suhteessa.

Molemmilla puolisoilla on vastuu omasta osuudestaan. Syvimmiltään hyväksikäyttäjän roolissa oleva pelkää hylätyksi tuloa, ja hyväksikäytetyksi suostuva pelkää, mitä siitä seuraa kun hylkää toisen, vaikka vain mielessään, eli ei suostu vain toisen ehtoihin, vaan vaatii itselleen tarvitsemansa tilan. Molemmilla on pyrkimyksenä toistaa ja samalla korjata omassa kasvuhistoriassaan kesken jäänyttä. Suhteen kriisien kautta ja vanhemmuuden roolien avulla saatetaan vähitellen löytää omasta itsestä niitä toimintoja, joita vain toiselta odotetaan. Ellei näin käy, petyttäessä puolisoon pyritään löytämään toiminnon korvaava toinen. Ahdistusta kanavoimaan löydetään suhteen ulkopuolinen kanava.

Funktionaalisessa olemisen ja kokemisen tilassa seksuaalisessa suhteessa on tilaa vain toisen tarpeiden tyydyttämiselle, hänen ehdoillaan. Funktionaalisessa parisuhteessa lapsella on niukasti tilaa. Kontrolloiva, hallitseva puoliso kokee mustasukkaisuutta toisen puolison ja lapsen suhteesta. Lapselle tulee vaikeuksia olla suhteessa vanhempien suhteeseen ilman, että hän joutuu lojaliteettiin alistuvan vanhempansa kanssa, mistä taas seuraa vaikeutunut odipaalikolmion ratkaisu, ja sukupolvelta toiselle siirtyvät prosessit. Funktionaalisesta olemisen ja kokemisen tilasta päästään eteenpäin molempien vahvistuessa omana itsenään ja ottaessa vastuuta omasta osuudestaan sekä kompromissien tekemisen ja puolien pitämisen kautta.

Vastavuoroinen – molemminpuolinen (jakaminen, rakkaus ja viha, sisäinen ja ulkoinen)

Vastavuoroinen olemisen ja kokemisen tila tarkoittaa toimivan intiimin parisuhteen ominaisuuksia. Kehityksellisesti puolisot ovat saavuttaneet objekti- ja itsepysyvyyden. Se tarkoittaa oman itsen saavuttamaa tapaa kokea sekä itsensä että objektinsa yksilöinä, joilla on omaehtoiset olemassaolonsa ja omat sisäiset maailmansa (Tähkä 1996, s.137).

Puolisot kohtaavat toisensa selfiensä ytimessä ja kykenevät vastavuoroiseen vuorovaikutukseen sekä jakamiseen, oman minuutensa säilyttäen. Eläytyminen, toisensa ja suhteensa sisällyttäminen mahdollistuvat. Eriytyminen ja yksilöityminen mahdollistavat tunteiden ja ajattelun tasapainon sekä ahdistuksen kanavoimisen suhteessa. Antamisen, vastaanottamisen, ottamisen ja saamisen kokemukset vaihtelevat. Suhteessa koetaan olevan tilaa molemmille ja puolisoilla on kykyä ottaa vastuuta omasta osallisuudestaan. Kyetään monenkeskisiin suhteisiin, vaikka kolmioilla on vastavuoroisuudessakin kehityksen palveluksessa olevat merkityksensä.

Vastavuoroiseen olemisen ja kokemisen tilaan pääseminen edellyttää fuusion ja funktionaalisen olemisen ja kokemisen tiloihin juuttumien purkautumista. Usein se tapahtuu projektioiden, introjektioiden ja projektiivisten identifikaatioiden kierron sekä kriisien työstämisen kautta. On myös tilanteita, joissa pari jo lähtökohtaisesti on elämässään vaiheessa, missä depressiivinen positio ja oidipaalikuviot ovat riittävästi ratkaistut.

Suhteessa on tilaa käsitellä ristiriitoja ja pettymyksiä sekä luopua ja surra menetettyä. Puolisot hyväksyvät toisen riippuvuuden itsestään sekä oman riippuvuutensa toisesta. Vastavuoroisuuden olemisen ja kokemisen tilassa potentiaalinen tila ja suhteen kolmiotila (Britton 1989, s.42) mahdollistavat riittävän jaetun emotionaalisen luovan vuorovaikutuksen ja suhteen jatkumisen suhteena. Puolisot voivat vahvistua, kasvaa ja kehittyä omana itsenään sekä suoda lapsille riittävän vanhemmuuden. Lapsille tulee tilaisuus kokea vanhemmat parina ja sisäistää vanhempien parisuhde sisäiseksi parisuhdeobjektiksi.

Sesuaalisuus voi toteutua parhaimmillaan tyydyttävänä vastavuoroisuudessa. Lapsi mahtuu parisuhteeseen niin konkreettisesti kuin symbolisesti.

Symbolinen (rakastaminen, sisäistynyt viisaus)

Symbolinen olemisen ja kokemisen tila voisi tarkoittaa puolisoiden yksilöitymisen ja individuaation etenemiseen, omaan sekä toisen ikääntymiseen liittyvää tunnistettua olemista ja kokemusta. Kun fuusiosuhteen avulla voidaan paeta omaa itseä niin symbolisessa olemisen ja kokemisen tilassa mennään kohti omaa itseä, oman sisäisen ytimen löytymistä. Eletty elämä ja kokemukset parisuhteesta (-suhteista) ovat siinä määrin sisäistettynä, että niistä on muodostunut osa omaa identiteettiä ja syvempää inhimillistä kokemusta.

Tässä tilassa ihmisellä on enemmän kykyä tulla toimeen oman itsen kanssa, johon voi liittyä kokemus elämästä kylliksi saamisesta. Tajutaan ja tiedostetaan syvemmin jotakin ihmisen osasta ihmiskunnassa. Ihmisen rajallisuuden ja keskeneräisyyden tajuaminen ei vähennä toivoa, vaan auttaa selviämään väistämättömistä luopumisprosesseista. Elämänkokemusten mahdollistamana tai niiden rajoittamana puolisot joutuvat kohtaamaan sukupolvien ylitse siirtyvien ratkaisemattomien asioiden näyttämöitä lasten ja lastenlasten elämässä. Omassa elämässä käsittelemättä jäänyt voi saada toistuvan näyttämön aikuisten lasten parisuhteissa ja perheiden kuvioissa. Vasta lapsen avioero voi mahdollistaa kohdata oman, aiemmin puhumattoman eron työstämisen. Vasta lapsen vaikeutunut vanhemmuus voi pakottaa kohtaamaan omat vastaavat, aiemmin torjutut kokemukset. Ilman ahdistusta, kipua ja kärsimystä sekä myöhemmän vaiheen depressiivisen position työstämistä ei useinkaan päästä eteenpäin. Näiden kautta puolisot valmistautuvat omaan ja toisen väistämättömään kuolemaan. Tieto elämän jatkuvuudesta lapsissa ja lapsenlapsissa voi helpottaa luopumisprosesseja. Tulee tarve olla yhteydessä luontoon ja hiljaisuuteen.

Symbolinen olemisen ja kokemisen tila voidaan saavuttaa parisuhteen eri vaiheissa, riippuen yksilöiden elämänkokemuksesta ja siitä, mitä suhde ylipäätään mahdollistaa. Parisuhteen lisäksi puolisoilla voi olla elämänsä eri vaiheissa merkittäviä muita suhdekokemuksia, jotka rakentavat omaa itseä ihmisenä ja avaavat ymmärrystä elämästä syvemmin.  Winnicott (1965) on erottanut patologisen vetäytymisen ja sisäisen itsen kanssa käytävän kommunikaation. Se on erillisyyden säilymistä eristäytymättä. ”Ikuisesti hiljainen” (for ever silent) kommunikaatio tarkoittaa suhdetta selfin aidoimpaan ytimeen. ”Ikuisesti hiljaisen” kommunikaation Winnicott yhdistää yksin yhdessä olemiseen, eli voidaan olla yksin toisen läsnä ollessa. Samoin siihen liittyy kyky vetäytyä toisesta kadottamatta toisesta sisäistämiään samastuksia. Ehkäpä kahden ihmisen syvällisin yhdessäolon muoto toteutuu juuri tuossa hiljaisessa kommunikaatiossa – silkassa hiljaisessa yksin olemisessa, jolloin minuuden syvimmät ytimet kohtaavat salaisessa puutarhassa – puheen tai kosketuksen tai niiden puuttumisen sitä estämättä (Kurkela 2004).

 

RISTIRIIDOISTA JA KRIISEISTÄ PARISUHTEESSA

Toimiva perhe ja parisuhde toteutuvat, kun perheenjäsenet ovat suhteellisen eriytyneitä, kun ahdistuksen taso on matala ja puolisoilla on hyvä emotionaalinen yhteys omiin kasvuperheisiinsä. Oireita ja ongelmia syntyy, kun ihmisen kyky käsitellä paineita estyy tai paineet käyvät ylivoimaisiksi. Oireet kehittyvät, kun ahdistus on siinä määrin voimakasta, että systeemin kyky sitoa tai neutraloida sitä ei riitä. Mitä suurempi suhteiden fuusion aste on, sitä enemmän elämä on ohjelmoitu primitiivisten tunneperäisten voimien avulla, huolimatta päinvastaiselta näyttävästä rationaalisuudesta (Bowen 1976).

Toimivissakin parisuhteissa ristiriidat ovat väistämättömiä. Ratkaisevaa suhteen kannalta on, miten ristiriidat tunnistetaan ja miten niitä käsitellään. Ristiriidoista selviämiseen vaikuttaa oleellisesti, miten suhteeseen liittyviä pettymyksiä ja ahdistusta käsitellään sekä kanavoidaan. Ristiriitaa aiheuttavien asioiden työstämiseksi tarvitaan molempien omassa mielessä tapahtuvaa työstämistä sekä omien kokemusten keskinäistä jakamista. Pettymysten rakentava käsittely johtaa toinen toistensa erillisyyden kunnioittamiseen ja tunneyhteyden jatkumiseen. Nämä taas antavat kokemuksen omana itsenä hyväksytyksi tulemisesta, luottamuksesta ja suhteen vankistumisesta.

Pettymysten käsittely voi muodostua ylivoimaiseksi ja tuhoavaksi, jos toisella tai molemmilla on liian keskeneräiset eriytymis- ja yksilöitymisprosessit suhteessa kasvuperheisiin, aikaisempiin liittoihin tai/ja vaikeita haavoittumis- tai traumakokemuksia historiassaan. Työstämättömät kokemukset vievät emotionaalista tilaa ajankohtaisista suhteista. Ajankohtaisen parisuhteen ja perheen tapahtumien edellyttämä prosessointi voi estyä, koska se nostaisi esille aikaisemmat kokemukset. Tunneyhteys suhteessa puolisoon ja lapsiin voi vaikeutua ja perheestä muodostuu näyttämö, missä puolisoiden kasvuhistorian kokemukset toistuvat. Toistuvan näyttämön kautta mahdollistuu uusien käsikirjoitusten kirjoittaminen, mutta usein vasta kriisien ja ongelmien kautta.

Parisuhteen pettymykset ovat usein yhteydessä siihen, että molempien tarpeiden erilaisuus, samanlaisuus ja samanaikaisuus sekä näiden vaatima tila aiheuttavat ristiriitaa. Pettymyksiä käsitellään vetäytymällä suhteesta, kontrolloimalla toista, riitelemällä sekä toistensa kohtaamisen ja jakamisen avulla.

Erilaiset kriisit parisuhteessa ovat yhteydessä perheen elämän- ja kehitysvaiheisiin, koettuihin tapahtumiin sekä kriiseihin. Kriisit mahdollistavat muutoksen ja toisiinsa sijoitetun omalle vastuulle ottamisen. Samalla opitaan sietämään ambivalenssia, elämän keskeneräisyyttä, vastakkaisia ja ristiriitaisia tunteita suhteessa samaan ihmiseen.

 

PARIPSYKOTERAPIASTA

Mitä paripsykoterapia on?

Paripsykoterapia on ammatillinen, tietoinen pyrkimys ja keino tutkia, ymmärtää sekä luoda puolisoille mahdollisuus työstää yksilöinä molempien ja suhteensa kokonaisuudessa esiintyvää ahdistusta, ristiriitaa sekä sitä, mikä aiheuttaa suhteeseen häiriötä. Rakenteiden, suhteen, prosessin ja terapeutin/terapeuttien vastatransferenssin avulla pyritään tutkimaan sekä ymmärtämään suhteeseen tulevaa tiedostamatonta. Projektiivisen identifikaation avulla toisiinsa transferoitua, kasvuhistoriastaan ja aikaisemmista suhdekokemuksistaan nousevaa, johon ajankohtainen ahdistus, ristiriidat ja kärsimyksensä liittyvät.

Tavoitteena on tietoisesti rakentaa puolisoille suhteessaan olemisen ja kokemisen tila, missä toteutuu yhteys itsessä ja toisessa olevaan, aiemmin yhteydettömässä tilassa olleeseen puoleen, jakaminen, pettymysten käsittely sekä ahdistuksen kanavointi.

Näin tulee tilaa molempien itseymmärrykselle, yksilöitymiselle, ja suhde voi kehittyä luovaksi suhteeksi. Perheessä voivat toteutua tarvittavat roolit ja siinä voidaan tehdä tarpeenmukaisia muutoksia.

Paripsykoterapia perustuu terapeutin/terapeuttiparin ja parin väliseen yhteistyösuhteeseen. Tavoitteena on luoda parille mahdollisuus työstää tarpeenmukaisesti ristiriitana tai ongelmana kokemaansa. Ytimenä on pyrkimys ymmärtää, mistä parin ongelmissa on kyse ja liittää ymmärrettyä jaettuna kokemuksena yhteyksiin.

Paripsykoterapiaan tulevat kohdattavaksi tavallisimmin juuttumat fuusioon tai funktionaaliseen suhteessa olemisen ja kokemisen tapaan. Ongelmat ja oireet voivat ilmiasultaan olla mitä moninaisimmat. Perimmältään ne heijastavat perheen, parisuhteen ja yksilöiden kehityksellisiä vaikeuksia tai elämässä tapahtuneiden, voimavaroihin ja suhteiden kantavuuteen nähden liiallisia paineita. Terapiassa muodostuvat keskeisiksi ahdistuksen kanavointi sekä tila puolisoiden eriytymis- ja yksilöitymisprosesseille.

Depressiiviseen positioon pääsemiseksi ja kolmiokuvioiden rakentavan työstämisen mahdollistumiseksi tarvitaan systeemistä, molemminpuolista suhteiden tutkimista sekä useamman sukupolven siirtymien hahmottamista. Tarvitaan kuvan muodostamista ihmisistä, tapahtumista ja niihin liittyvistä kokemuksista sekä niiden merkityksistä.

Paripsykoterapiassa keskeisiä ”välineitä” ja tutkittavia asioita ovat terapeuttisen sukupuun piirtäminen ja sen käyttö koko prosessin ajan, objektisuhteet, transferenssit, vastatrasferenssit, projektiivinen identifikaatio, olemisen ja kokemisen kuviot, depressiivinen positio, odipaalikuviot, muut kolmiokuviot, seksuaalisuus, ahdistuksen käsittely, affektien ja tunteiden tila. Transferenssin, projektiivisten identifikaatioiden tutkimisen ja purkamisen kautta puolisot voivat kohdata toisensa enemmän todellisena itsenään.

Ajankohtainen perheen ja parisuhteen kehitysvaihe, yksilöityminen suhteessa toisiinsa, vanhemmuus, perheen suhdedynamiikka, sukupolvelta toiselle siirtyvät prosessit sekä useamman sukupolven näkökulma avaavat ymmärrystä parin ongelmiin. Kasvuhistorian kokemukset, sisaruus ja kokemukset omasta paikasta vanhempien suhteessa sekä sisarusten joukossa voivat avata ymmärrystä suhteessa olon vaikeuksiin. Työelämään ja muihin yhteisöllisiin prosesseihin liittyvillä asioilla voi olla myös merkittävät vaikutukset parisuhteen ongelmiin.

Tarpeenmukaisuuden tutkimus ja paripsykoterapian rakenteet

Ennen paripsykoterapian aloittamista tarvitaan tutkimusvaihe. Parin ongelmat, odotukset, toiveet ja tavoitteet tulevat esille siinä ”tilauksessa”, jonka he paripsykoterapialle määrittelevät. Paripsykoterapeutin tulee arvioida riittävissä arviointihaastatteluissa paripsykoterapian indikaatiot. Pyritään tutkimaan ja määrittämään psykoterapian tarpeenmukaisuus ja se, mitä siinä tarvitaan.  Ammatillisesti tulee arvioida onko terapeuttina mahdollista lähteä tarvittavaan prosessiin. Pari voi myös arvioida omasta näkökulmastaan yhteistyösuhteen mahdollistumista asianomaiseen paripsykoterapeuttiin/terapeutteihin. Paripsykoterapia alkaa usein jo siinä vaiheessa, kun pari on päättänyt ottaa yhteyttä. Prosessi käynnistyy niiden mielikuvien pohjalta, joita kaikilla osapuolilla on toisistaan. Jo tutkimusvaiheeseen saattavat prosessoitua erilaisina toimintoina keskeiset, myöhemmin ymmärrettäväksi tulevat parin suhteen ongelmat.

Paripsykoterapian rakenteet olen jakanut neljään kokonaisuuteen, joita voi tarkastella erillisinä ja toisiinsa systeemisesti liittyvinä. Näitä ovat mahdollistavat olosuhteet, suhteet, prosessi ja terapeutti persoonana.

1.  Mahdollistavat olosuhteet, rakenne

  • rakenne; aika paikka, sopimus, molemminpuolinen sitoutuminen
  • jatkuvuus, ennakoitavuus
  • psykologisen tilan luominen
  • terapeutin mielessä oleva tila
  • Rakenteet mahdollistavat:
  • todellisten ongelmien, kärsimyksen ja haavoittumisien esilletulon
  • suhteiden syntymisen, niiden kehittymisen ja yksilöitymisen
  • tarvittavan työstämisen
  • emotionaalista tilaa terapiaprosessiin ja parin suhteeseen
  • istuntojen ilmapiirin, kannattelun, joka mahdollistaa tarvittavan niin parille kuin terapeutille/terapeuteille

2.     Suhteet

  • suhde molempiin puolisoihin yksilöinä on pariin liittymisen edellytys
  • ammatillinen, inhimillinen, eläytyvä vuorovaikutus kumpaankin
  • molempien kokemusten, narratiivien kuuleminen ja kunnioittaminen
  • transferenssi- ja vastatransferenssisuhteiden tutkiminen
  • tiedostamattoman kuunteleminen
  • kahden terapeutin suhteen hyödyntäminen
  • havainnointi, reflektointi
  • puolisoiden keskinäisen suhteen havainnointi, reflektointi
  • sukupolvien välisten suhteiden tutkiminen
  • terapiatilanteessa muodostuvien dyadien ja kolmioiden havainnointi ja terapeuttisessa mielessä hyödyntäminen
  • suhteiden kokonaisuuden havainnointi metatasolla
  • elävä ja luova liikkuminen eri suhdetasojen välillä
  • terapeutin suhde sisäistämiinsä teorioihin ja aikaisempiin kokemuksiin

3.     Prosessi

  • rakenteiden puitteissa tapahtuva työstäminen – tapahtuminen
  • sisäisten ja ulkoisten tapahtumien kokonaisuuden hahmottaminen
  • menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat koko ajan läsnä
  • painopiste tässä ja nyt tapahtuvassa
  • parin suhde toisiinsa, heidän suhteensa terapeuttiin/terapeutteihin ja heidän väliseen suhteeseen, muutokset prosessissa
  • reflektoiminen, kertyneen tiedon yhteyksiin liittäminen, kokemusten ymmärtäminen, suojautumiskeinojen reflektoiminen
  • perusahdistuksen konfrontoiminen
  • ajatukset puolisoiden välisestä suhteen systeemisestä dynamiikasta jaettavaksi
  • sisältöjen tuleminen dialogiin koettavaksi ja elettäväksi
  • affektien seuraaminen, affekteille ja tunteille tilan antaminen
  • tunteiden ja ajattelun tasapainoon vähitellen pyrkiminen
  • merkitysten jakaminen
  • ”pyhät hetket”, ”arjen pyhyys” – näille arvon antaminen
  • sukupuun käyttö koko prosessin ajan

4.     Terapeutti persoonana

  • sitoutuminen prosessiin ammatillisesti mutta omana itsenään
  • eläytyä ja ymmärtää voi ainoastaan oman subjektiivisen kokemuksen kautta, sen kautta, minkä parin kokemuksissa ja kertomuksissa antaa koskettaa itseään
  • vastatunteiden – vastatransferenssin työstäminen – omien reagointitapojen tiedostaminen
  • omien haavoittuneiden kohtien tunnistaminen
  • oman vastuun tiedostaminen: vastuu rakenteista ja mahdollistavista olosuhteista, suhteesta, prosessin mahdollistumisesta
  • välittämisen, huolenpidon, hyväksymisen, terapeuttisen rakkauden ja joskus ”terapeuttisen vihan” välittäminen, joka tarkoittaa terapiaistunnossa puolisoiden toisiaan kohtaan osoittaman tuhoavan käyttäytymisen tarvittavaa rajoittamista
  • epävarmuuden, avuttomuuden sietäminen, avoimena säilyminen sille mitä ei vielä tiedä
  • negatiivinen kyvykkyys eli ennalta tietämisen välttäminen
  • oman itsensä arvostaminen – rajallisuutensa tiedostaminen
  • uskollisuus omiin näkemyksiin, kriittisyys niiden suhteen, kuten ulkoisten vaikuttajienkin suhteen
  • omasta sisäisestä elävyydestä – omasta, oman parisuhteen ja perheen hyvinvoinnista osaltaan huolehtiminen
  • terapian lopettamiselle riittävän ajan ja prosessin varaaminen

On tärkeää tiedostaa, mikä on se tilaus, jonka pari terapeutille tuo ja miten siihen lähdetään vastaamaan. Paripsykoterapia on vastuullinen, ammatillinen haaste tarpeenmukaisten mahdollisuuksien luomiseksi parille. Rakenteet ovat välttämättömät suhteiden ja prosessin mahdollistumiseksi. Terapeutin on oleellista hahmottaa paripsykoterapian ja terapeutin rooli terapiaprosessin eri vaiheissa. Ennen terapian aloittamista tarvitaan edellä todettu tutkimus- ja arviointivaihe, jossa selvitetään terapian tarve, terapiatiheys ja muut tarvittavat asiat sopimusten tekemiseksi.

Paripsykoterapian sijasta voi joskus olla tarkoituksenmukaisempaa aloittaa koko perheen terapialla. Erityisesti tilanteissa, joissa puolisot ovat liikaa lastensa ajankohtaisiin vaiheisiin samastuneina ja juuttuneina tai jos vanhempien ja lasten kehitykselliset prosessit ovat samanlaisina, samanaikaisesti. Koko perheen terapiassa perhe muodostaa rakenteen ja realiteetin parisuhteelle ja lapset saavat oman tilansa. Vanhemmuuden roolien vahvistuminen, lasten nähdyksi tuleminen ja perheen elämänvaiheen tosiasiallisuuden tutkiminen ja tunnistaminen, tukevat etenemistä vähitellen aikuiseen parisuhteeseen. Perheenjäsenten suhteet muodostavat merkittävän voimavaran perheessä ja yksilöissä tapahtuvista muutoksista selviämiseen. Koko perheen terapia voi korjata katkenneita tunneyhteyksiä ja edistää jaetun vanhemmuuden sekä vanhempiroolien jatkumista. On tilanteita, joissa puolisoiden kypsymättömyys pakottaa heidät halkomaan roolinsa niin, että ollaan joko vanhempana tai puolisona, mutta molempien roolien samanaikaisuus vaikeutuu.

Puolisoiden tunteisiin fokusoiminen, affekteihin pysähtyminen ja näihin liittyvien ajatusten jakaminen mahdollistavat parin välillä dialogin, joka avaa tilaa omien sekä toistensa kokemusten ymmärtämiselle. Terapeutti haastattelee ja tekee prosessikysymyksiä puolisoille yksilöllisesti, jolloin toinen voi kuunnella rauhassa toisen kokemaa. Koska parin suhteessa on usein kysymyksessä massiiviset projektiiviset identifikaatiot, toisen haastattelu on välillistä oman itseen liittyvää ”ulkoistettua” työstämistä. Näin toiseen sijoitetun tarkastelu voi edistää sen liittämisen takaisin itseen ja tulla näin systeemisesti avatuksi.

Terapia toimii parille kannattelevana ja sisällyttävänä ankkuripaikkana, jonka avulla he voivat uskaltautua prosessoimaan ja integroimaan tarvittavaa. ”Pyhät hetket” terapiassa ovat niitä tunteiden ja ajattelun prosessin kautta saavutettuja, jaetun tiedostamisen ja jaetun ymmärryksen hetkiä, joissa sanat ja puhe eivät ole ydin, vaan se olennainen, mitä ne eivät tavoita.

Terapeutti ja terapeuttipari toimivat peilinä parille toisiinsa suhtautumisessa ja keskinäisessä suhteessaan toteutettavan reflektion kautta. Terapeuttiparin reflektoidessa muodostuu kolmiotilanne, missä pari saa tilaisuuden turvalliseen, oidipaaliseen ulkopuolisuuskokemukseen yhteisenä jaettuna kokemuksena.

Paripsykoterapiaan kuuluu aloitus, keskivaihe ja lopettaminen. Kun ongelmat ovat päässeet riittävään yhteyteen, parin suhteen prosessissa voi tulla vaikeita vaiheita. Yksilöityminen sisältää ristiriitoja, ulkopuolisuuden- ja yksinäisyydentunteita. Pettymysten käsittely sekä jaetun psyykkisen todellisuuden tavoittaminen saa aikaan väliaikaista depressiivistä ahdistusta. Ne muuttuvat vetäytymisen, aggression, surun ja toisenlaisen todellisuuden kohtaamisen kautta. Näin saadaan toisenlainen tunneyhteys suhteessa toiseen. Itseymmärryksen lisääntyminen pakottaa ottamaan vastuuta omasta itsestä ja suhteesta, joko suhteen edelleen rakentumisen suuntaan tai siitä pois lähtemiseen. Voidaan löytää myös uusia, toimivampia ristiriitojen ja ongelmien ratkaisutapoja. Dialogin ja jaetun ymmärryksen avulla on tavoitteena puolisoiden itseymmärryksen, toistensa ja heidän suhteensa ymmärtämisen syventäminen sekä tarpeenmukaisten muutosten toteuttaminen. Riittävän prosessin mahdollistuttua pari voi arvioida toteutunutta ja suhteessaan olevaa olemisen ja kokemisen tilaa sekä vaikuttaa siihen.

Lopuksi

Parisuhde ja siinä prosessoituvat asiat sekä niihin liittyvät kokemukset voi tarjota puolisoille omaksi itseksi tulemisen kokemuksen. Parisuhde voi muodostaa puolisoille potentiaalisen tilan, missä vastavuoroisessa suhteessa toteutuu sekä molempia yksilöinä, että parisuhdetta, vanhemmuutta ja perhettä rakentava dialogi.  Luovassa suhteessa jakamisen, tunneyhteyden jatkuvuuden ja suhteessa olevan tilan avulla saadaan aikaan yhteisesti merkittävää. Fuusiosta, funktionaalisesta, yksisuuntaisesta suhteesta vastavuoroiseen suhteeseen eteneminen edellyttää suhteen prosessointia, kompromissien tekemistä, pettymistä, luopumista, puolien pitämistä ja anteeksi antamista.

Puolisoiden riittävä eriytyminen ja yksilöityminen sekä luottamus suhteen kantavuuteen mahdollistavat ristiriitojen työstämisen mielessä tehtävänä psyykkisenä työnä, toimimisen sijaan. Siitä seuraa rakentavaa suhtautumista, toisenlaisia suhteessa olon tapoja tai rakentavampia ratkaisuja.

Jakaminen, tunneyhteyden jatkuvuus, pettymysten käsittely ja ahdistuksen kanavointi muodostavat suhteen kulmakivet. Näiden toteutuminen edistää suhteen säilymistä suhteena, läheisyyden ja etäisyyden vaihdellessa. Puolisot tarvitsevat kannattelevaa ympäristöä ja myös muita ihmisiä elämäänsä. Puolisot yksilöinä ja parina muodostavat ”perheen keuhkot”, joiden hengittävyydessä lapset saavat oman tilansa.  Ristiriidat ja ongelmat parisuhteessa ovat väistämättömiä. Niiden ratkaisut ja ratkaisemattomuus saavat aikaan pitkäkestoisia ongelmia ja juuttumia perheen kehitysvaiheisiin.

Paripsykoterapia on mahdollisuus, missä ajankohtaiset ongelmat ja ristiriidat voidaan liittää ymmärrettävään yhteyteen. Puolisoiden itseymmärryksen lisääntyminen tuo näkökulmaa heidän suhteeseensa sekä perheen kokonaistilanteeseen. Kehityksellisten juuttumien purkautumisesta tulee tilaa omalle itselle ja kykyä ottaa vastuuta omasta osuudesta. Samalla voidaan työstää ja ratkaista asioita paremmin toimivan parisuhteen ja perheen puolesta. Paripsykoterapia voi edistää ”parempaa keuhkojen hengittävyyttä”.

Jokainen parisuhde vie ihmistä oman elämänsä kysymyksissä eteenpäin. Vastaukset niihin voivat avautua vasta elämän tai parisuhteen myöhemmässä vaiheessa, jos suostutaan muodostamaan elämänkokemuksista kertyneistä negatiiveista kuvia, katsomaan ja kokemaan niihin liittyviä merkityksiä.

Kirjallisuutta

Bion, W. (1961). Experiences in Groups and other papers. Lontoo: Tavistock.

Bion, W. (1962a). Learning from Experience. International Journal of Psychoanalysis. 43.306-310.

Bowen, M. (1976). Theory in the practice of psychotherapy. In Family Therapy: Theory and practice. P.J. Guerin, Edited by. New York: Gardner Press.

Britton, R.,(1998b) Subjectivity, objectivity and triangular space. Kirjassa: Spillus, E.B., (edit by): Belief and Imagination: Explorations in Psychoanalysis. Lontoo: Routledge. 41-58.

Dicks, H.V. (1963). Object relations theory and marital studies. British Journal of

Medical Psychology. 36:125-129.

Dicks, H.V. (1967) Marital Tensions. Lontoo: Routledge and Kegan Paul.

Fisher, J.V. (1999) The Uninvited Guest. Emerging from Narcissism towards Marriage. Lontoo: Karnac Books.

Freud, S. (1924). The dissolution of the Oedipus complex. S.E. XIX, 174-182. Lontoo: Hogarth Press.

Grier, F., Edited by (2005). Oedipus and the couple. Lontoo: Karnac.

Heidegger, M. (1963) Sein und Zeit. Tubingen.

Jalonen, R.(2004) Tyttö ja naakkapuu. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. 13.

Klein, M. (1940) Contribution to the Psycho-genesis of Manic-Depressive States. Contributions to Psycho-analysis, s.282. Mourning and its Relationship to Manic Depressive States. Contribuitons to Psycho-analysis. s. 311. International Journal of Psychoanalysis. Vol. 21.

Klein, M. (1946) Notes on some schizoid mechanisms. International Journal of Psycho-analysis. Vol. 27.

Kupiainen, R. (1991). Silleen jättäminen, Heidegger M. Filosofisia tutkimuksia. Tampereen yliopisto.

Kurkela, K. (2004). Winnicott, raja, luova asenne. Psykoterapia 2. 128 – 156.

Loewald, H.W. (1962). Internalization, separation, mourning and superego. Psychoanal. Quart. 31:483-504.

Morgan, M., (1995) The projective gridlock: a form of projective identification in couple relationships. Teoksessa: Ruszcynski, S., Fisher, J. (1995) Intrusiveness and intimacy in the couple. Lontoo: Karnac Books.

Morgan, M. (2005) On being able to be a couple: Importance of “creative couple in psychic life”. Teoksessa Grier, F. Edited by (2005) Oedipus and the couple. Lontoo: Karnac.

Nichols, M.P., Schwartz, R.C. (2001) Family Therapy, Concepts and Methods. Boston, Lontoo: Allyn and Bacon.

Sartre, J-P. (1966). The Reprieve. Alfred A. Knopf.

Scharff, D.E., Scharff J.S. (1987) Object Relations Family Therapy. Northvale, Lontoo: Jason, Aronson Inc.

Scharff, D.E., Scharff, J.S. (1994) Object Relations Couple Therapy. Northvale, New Jersy, Lontoo: Jason Aronson Inc.

Segal, H. (1994) Melanie Klein ihmismielen ymmärtäjänä. Helsinki: Yliopistopaino.

Sitolahti, T. (2006). Viettiteoriasta objektisuhteiden teoriaan. Melanie Klein sillanrakentajana. 91-166. Teoksessa: Psykoanalyysin isät ja äidit. Toim. Mälkönen, K., Sammallahti, P., Saraneva, K., Sitolahti, Therapeia-säätiö. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy.

Tähkä, V. (1996). Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Winnicott, D.W. (1965). Ego distortion in terms of true and false self. The Maturational Process and the Facilitating Environment. Lontoo: Hogarth Press.140-152.

Winnicott, D.W. (1971) Playing and Reality. Lontoo: Tavistock Publications.

Revert to Web View
Next Post

Psykoterapeutit:

Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä
Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä

Heikki Seppälä

Psykoterapeutti, perheterapeutti ET, työnohjaaja

aatosposti@outlook.com
044 317 1961

Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä