Toistaako historia itseään vai voimmeko oppia siitä? Psyykkisen trauman hoito

  • Trauma aiheuttaa kielteisiä muutoksia itsessä
  • Puhumisen parantava voima
  • Kertovatko muistot totuuden
  • Toistaako historia itseään
  • Kaksi biologista muistijärjestelmää
  • Puolustuskeinot vaikuttavat muistin toimintaan
  • Monipuolinen traumanhoito
  • Hoito voi ehkäistä kroonistumisen
  • Traumaterapia myös ryhmäpsykoterapiana
  • Turvallisuus ja luottamuksellisuus hoidon perusta
  • Post-traumapsykoterapia suomessa

Traumoista on tällä vuosikymmenellä puhuttu Suomessa enemmän kuin koskaan aiemmin. Myös sekä psyykkisten traumojen tunnistaminen että hoidon kehittäminen ovat edistyneet. Traumaattinen tapahtuma jättää aina jälkensä ihmiseen. Jotkut selviytyvät traumoistaan omin avuin tai ystävien tuella, jotkut taas tarvitsevat hoitoa ja terapiaa.

Traumaperäinen stressihäiriö (Post-Traumatic Stress Disorder; PTSD) otettiin DSM -tautiluokitukseen vuonna 1980. PTSD diagnosoidaan, kun yksilö on altistunut (kokenut tai todistanut) traumaattiselle, henkeä uhkaavalle tapahtumalle ja reagoinut siihen intensiivisesti pelolla, avuttomuudella tai kauhulla. Reaktioihin kuuluvat traumaattisen tapahtuman tunkeutuva uudelleenkokeminen (takaumat, toistuvat unet sekä fysiologinen ja emotionaalinen uudelleen aktivoituminen, jonka laukaisevat tekijät aiheuttavat), jatkuva välttely (turtuneisuus, välttämiskäyttäytyminen, etäännyttäminen, kyvyttömyys muistaa tapahtunutta, kapeutunut tunne-elämä) ja kohonneen herätetilan aiheuttamat sitkeät oireet kuten univaikeudet, ärtyisyys ja viha, keskittymisvaikeudet, ylivalppaus ja säpsähtelyherkkyys. Jos oireet jatkuvat vielä kuukauden kuluttua tapahtuneesta, voidaan PTSD diagnosoida. Arviolta 3-58 prosentille traumaattisen, henkeä uhkaavan tapahtuman kokeneista kehittyy traumaperäinen stressihäiriö. Satunnaistutkimus 1 245 amerikkalaisnuoresta osoitti, että 23 prosenttia heistä oli joutunut fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja joutunut myös todistamaan toisiin kohdistunutta väkivaltaa. Viidestä altistuneesta nuoresta yhdelle kehittyi PTSD. Suurimmalla osalla psykiatrisessa sairaalahoidossa olevista potilaista on toistuvasti löydetty vakavia traumoja elämänhistoriassaan (tavallisesti perheen sisäisiä) ja vähintään 15 prosenttia heistä kärsii PTSDstä. On kuitenkin tärkeä muistaa, että suurin osa traumaattisille stressitekijöille altistuneista kykenee jollakin lailla jatkamaan elämäänsä ilman, että tapahtuneen muistot vainoavat heitä. Syvä I-tyypin (yksittäinen traumaattinen tapahtuma) tai toistuva II-tyypin (toistuvia, monenlaisia traumoja) traumatisoituminen voi johtaa pysyvään persoonallisuuden muutokseen. Tämä kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö on vaikea diagnosoida, koska sen vaikutukset ovat niin laajat. Trauma voi aiheuttaa kielteisiä muutoksia tunne- ja impulssisäätelyssä, huomio- ja keskittymiskyvyssä, minäkäsityksessä, väärintekijän havaitsemisessa (uhri syyllistää itsensä tapahtuneesta), sosiaalisissa suhteissa, ruumiin toiminnoissa ja uskomus- ja merkitysjärjestelmässä.

Trauma aiheuttaa kielteisiä muutoksia itsessä

Tunne- ja impulssisäätelyn muutokset voivat ilmetä esimerkiksi vaikeutena säädellä vihaa tai itsetuhoisuutena. Huomio- ja keskittymiskyvyn muutokset aiheuttavat amnesiaa (muistamattomuutta) tai tilapäisiä dissosiaatioepisodeja (osa itsestä lohkotaan erilleen kokonaisuudesta) ja depersonalisaatiota (oma itse tuntuu epätodelliselta). Myös minäkäsitys on kielteisesti leimautunut esimerkiksi tehottomaksi, pysyvästi vahingoittuneeksi, syylliseksi tai hävettäväksi. Erityisesti väkivallan uhreilla voi olla vääristynyt käsitys vastuustaan tai ihannoiva käsitys pahantekijästä tai tämän vahingoittamisen toistuvaa ajattelemista. Toisiin ihmisiin voi olla vaikea luottaa, samoin voi ilmetä revikstimisaatiota eli tiedostamatonta hakeutumista uudelleen ja uudelleen tilanteisiin, joissa trauma voi toistua. Somatisointi taas voi ilmetä ruuansulatusjärjestelmän vaivoina, kroonisina kipuina, sydän- ja keuhko-oireina, konversio-oireina (torjuttujen psyykkisten ristiriitojen ilmeneminen elimellisinä vaivoina) tai seksuaalisina vaikeuksina. Merkitysjärjestelmän muutokset aiheutuvat aikaisempien uskomusten menetyksestä (esimerkiksi voiko Jumala olla olemassa, kun tällaista tapahtuu?) ja sitä seuraavana toivottomuutta. Vakavia traumoja varhaislapsuudessaan kokeneet kärsivät usein PTSD:n ohella vakavista dissosiaatiohäiriöistä. Traumaperäisen stressihäiriön diagnoosin virallinen hyväksyminen on synnyttänyt laajan traumojen uhrien hoitoa koskevan kirjallisuuden samoin kuin räjähdysmäisesti tutkimustietoa siitä, miten ihmiset reagoivat ylivoimaisiin kokemuksiin. Suomessakin syksyllä 1998 vieraillut amerikkalainen LT Bessel van der Kolk on kansainvälisen trauma-asiantuntijaverkostonsa kanssa kehittänyt traumaattisen stressin teoriaviitekehyksen, johon sisältyy trauman vaikutukset ihmisen psykologisiin, biologisiin ja sosiaalisiin järjestelmiin ja näiden järjestelmien välisiin suhteisiin. Hän on myös korostanut trauman synnyttäneen sosiaalipoliittisen ympäristön samoin kuin historiallisen näkökulman huomioon ottamista, jotta historia ei sokeasti toistaisi itseään. Eri kulttuureissa traumat ymmärretään eri tavoin. Tämän vuoksi myös kulttuurinen tuntemus sosiaalisine ja uskonnollisine rituaaleineen on tärkeää, koska niillä on sosiaalisen tuen ja kiintymyksen lisäksi tärkeä merkitys myös yksilöiden ja yhteisön traumojen paranemisessa.

Puhumisen parantava voima

Psykotraumatologian pioneeri, Vietnamin sodan veteraani, fil.tri., perheterapeutti Charles Figley on puolestaan opettanut Suomessakin trauman systeemisten vaikutusten tunnistamista ja perheterapeuttista hoitomallia. Psykiatrinen diagnostiikka on yksilökeskeistä ja yksilön oireiden lisäksi on opittava tunnistamaan myös trauman aiheuttamat muutokset perhesysteemissä. Figley on korostanut, että vaikka yksilödiagnostiikan perusteella kukaan perheenjäsenistä ei välttämättä kärsi PTSDstä, koko systeemiä diagnosoitaessa perheen voidaan todeta kärsivän systeemisestä traumaperäisestä häiriöstä. Terveyspsykologi, fil.tri. James Pennebaker on yli kahdenkymmenen vuoden ajan tutkinut, miten traumaattisten kokemusten ilmaiseminen vaikuttaa fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Inhibitio- ja ilmaisuteorian mukaan traumasta vaikeneminen on epäterveellistä, koska ihmisen täytyy silloin pidättäytyä puhumasta itsestään. Puhumasta pidättäytyminen on fysiologisesti stressaava prosessi, joka aiheuttaa biologisia muutoksia. Psykologisesti se vaikuttaa niin, että puhumattomuus vähentää traumaattisen tapahtuman organisoitumista ja ymmärretyksi tulemista. Pennebaker on mitannut traumasta puhumisen vaikutuksia ihmisen immunologiseen järjestelmään ja erveydenhuoltopalveluiden käyttöön. Tutkimustulokset ovat toistuvasti kertoneet, että traumasta puhuminen vaikuttaa myönteisesti immunologiseen toimintaan ja vähentää terveydenhuoltopalveluiden käyttöä.

Kertovatko muistot totuuden

Viimeisen puolentoista vuosisadan aikana on kiistelty trauman vaikutuksista yksilöön ja yhteiskuntaan. Traumatutkimus syntyi tiedonhalusta: ovatko onnettomuuksien uhrien ja hysteeristen ihmisten selittämättömät fyysiset oireet perimmiltään biologisia vai psyykkisiä. Uhrit kertoivat olevansa avuttomia ja kärsivänsä kummallisista oireista, joihin suggestiolla voitiin vaikuttaa. Tällaisten vaivojen aitoutta on aina epäilty tai niitä on pidetty väärinä tai virheellisinä muistoina (false memory) tai ”kompensaationeurooseina”. Viime vuosikymmeninä oikeuslaitoksella taas on ollut traumojen aiheuttajien rankaisemisessa ja trauman aiheuttamien vahinkojen korvausten käsittelyssä oma roolinsa: tunnustetaanko traumojen olemassaolo ja merkitys vai ei. Suomessa esimerkiksi raiskauksen uhrien tai murhatun perheenjäsenten omaisten psyykkisestä kärsimyksestä on alettu maksaa korvauksia vasta 1990-luvulla. Muisti on aina ollut keskeinen traumatutkimuksessa. Kun psykologit ja psykiatrit ovat omistautuneet tutkimaan trauman vaikutuksia tietoisuuteen, he ovat havainneet traumaattisten muistojen tallentuvan tilariippuvaisesti (state dependent). Tämän vuoksi verbaalinen muisti ei pääse niihin käsiksi ajan kuluessa. Kun traumaattiset muistot on dissosioitu (erotettu) muista elämänkokemuksista ja tallennettu tavallisen tietoisuuden ulkopuolelle, ne voivat nousta esiin näennäisesti käsittämättöminä oireina kuten fyysisinä vaivoina, tietynlaisen käyttäytymisen toistamisena tai elävästi aistittavina uudelleenelämiskokemuksina. Trauman toistuminen henkilökohtaisissa ja sosiaalisissa suhteissa aiheuttaa uhreille voimakasta häpeää ja nähdään yhteiskunnallisesti jatkuvana tragedian lähteenä. Ääriesimerkkinä tästä pidetään prostituoituja, joista useimmat ovat joutuneet lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi.

Toistaako historia itseään

Jo 1800-luvun lopulla Pierre Janet kuvasi äärimmäisen voimakkaiden tunteiden häiritsevän informaation prosessointia ja muistiin tallentumista. Potilastyössään hän hoiti dissosiaatioprosessin aiheuttamia tiloja. Janetille dissosiaatio oli tiettyyn tapahtumaan liittyvien ajatusten, tunteiden ja havaintojen erillään oloa suuremmasta osasta mielensisältöä. Hoito taas oli trauman löytämistä. Aluksi Sigmund Freud yhtyi Janetin käsitykseen psykopatologiasta. Hän piti sitä trauman aiheuttamana ja hoitona oli muistaminen ja katharsis (puhdistautuminen) Freudin mukaan hysterian aiheuttaja oli lapsuudessa tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö. Myöhemmin hän kuitenkin hylkäsi tämän teorian. Enemmistö Freudin potilaista – suurin osa oli naisia _ kertoi sukulaistensa ahdistelleen heitä seksuaalisesti, kun he olivat olleet lapsia. Osa syytetyistä hyväksikäyttäjistä oli Freudin kollegoita ja hänen sosiaalisen ja akateemisen seurapiirinsä jäseniä. Freud päätteli, ettei niin yleinen lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ollut todennäköistä ja kehitti infantiilin seksuaalisuuden ja tiedostamattoman oidipaalisen konfliktin ja fantasian teoriat selittämään potilaidensa kertomuksia. Freudin käymä kamppailu potilaiden muistojen merkityksestä jatkuu nyt trauma-alan ammattilaisten keskustelussa, josta ääriesimerkki on erityisesti USA:ssa aktiivisesti toiminut ”False Memory Syndrome Foundation”. Keskustelua valheellisista muistoista voidaan tarkastella sosiopoliittisena ilmiönä. Koska kaltoin kohtelun ja hyväksikäytön todellisuuden yleinen hyväksyminen on historiallisesti suhteellisen uusi ilmiö, nyt on käymässä samoin kuin minkä tahansa aiemmin menneisyydessä torjutun ilmiön tunkeutuessa kollektiiviseen tietoisuuteen. Toisin sanoen se herättää vastustusta, kunnes vastustuksesta kehittyvät uudet rajat ilmiön tulevalle kehitykselle. Vaarana voi kuitenkin olla, että suljetaan silmät tälle hetkessä tapahtuvalta lasten kaltoin kohtelulta ja seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja näin vaikeutetaan nyt jo aikuisten, lapsena hyväksikäytettyjen avunsaantimahdollisuuksia. Jos epäpopulaarin tai kielletyn tiedon todellisuutta ei tue mikään yhteiskunnallinen liike, tieto voidaan torjua yhteiskunnassa uudelleen. Historian esimerkkejä tästä ovat Freudin naispotilaittensa seksuaalisen hyväksikäytön yleisyyden kieltäminen tai monipersoonallisuushäiriön tuuliviirimäinen historia kliinisenä häiriönä.

Kaksi biologista muistijärjestelmää

Muistin toimintaan vaikuttavat traumatilanteessa samat tekijät kuin muistiin tallentumisessa muutoinkin (mieliala, motivaatio havainnoida, ärsykkeiden voimakkuus ja uutuus, aistimusten tarkkuus jne.), mutta erilaiseksi sen tekee voimakkaan tunnetilan aiheuttama aivojen informaation prosessoinnin muutos. Trauman aiheuttama herätetila ja dissosiatiiviset reaktiot johtavat kokemuksen pirstoutumiseen eli fragmentoitumiseen. Biologisia muistijärjestelmiä on kahdenlaisia. Eksplisiittinen muisti käsittää verbaalisen muistiin tallentamisen ja implisiittinen muisti primitiivisen, ei-verbaalisen tallentamisen. Koska olisi epäeettistä ja -inhimillistä aiheuttaa koehenkilöille laboratoriokokeissa voimakkaita trauman aiheuttavia stressireaktioita, traumaattisen muistin tutkimus voi perustua vain traumatisoituneiden ihmisten kertomuksiin, biokemiallisiin tutkimuksiin ja eläintutkimuksista tehtyihin johtopäätöksiin. Viime vuosien tutkimus on osoittanut, että traumaattiset muistot ovat laadullisesti erilaisia (implisiittinen muisti) kuin tavallisista tapahtumista syntyvät muistot (eksplisiittinen muisti) ja että amnesiaa eli muistamattomuutta esiintyy rinnakkain elävien muistikuvien kanssa. Aivojen kuvantamistekniikat ovat puolestaan mahdollistaneet käsityksen siitä, miten traumaattiset muistot organisoituvat keskushermostossa. Van der Kolk on esittänyt kuvantamistutkimusten tuloksia, joista näkyy, kuinka traumaperäisestä stressihäiriöistä kärsivien aivojen kielellisten alueiden aktiivisuus on vähäisempää kuin ei-kielellisten alueiden aktiivisuus vertailuryhmän aivotoimintoihin verrattuna. Eye Movement Desensitization and Reprocessing -terapiamenetelmästä (EMDR)tehty tutkimus puolestaan näyttää, että hoidon jälkeen traumatisoituneiden henkilöiden aivotoiminnan aktiivisuus vastasi myös verbaalisilla alueilla normaalien aivojen aktiviteettia. Nykyinen teknologia mahdollistaa jo Janetin oivaltamien trauman aiheuttamien muistin toiminnan muutosten fysiologisen pohjankuvantamisen konkreettisesti, joskin vieläkin hyvin alkeellisesti.

Puolustuskeinot vaikuttavat muistin toimintaan

Traumaan liittyvistä aivojen toiminnallisista muutoksista saatujen tutkimustulosten lisäksi on esitetty myös hätkähdyttäviä tutkimustuloksia, joiden mukaan traumatisoituneiden ihmisten aivojen joissakin osissa aivokudos on surkastunut verrattuna normaaliin vertailuryhmään. Keskustelua on käyty myös siitä, kuinka suuri osa geneettisiksi arvioiduista mielenterveyshäiriöiden syistä onkin hyvin varhaisten traumojen aiheuttamia biologisia muutoksia. Traumaattisen tapahtuman muistamiseen voi vaikuttaa myös traumatyyppi. Yksittäinen tapahtuma tai tilanne aiheuttaa I -tyypin trauman, mutta jos ihminen joutuu kokemaan toistuvia, monenlaisia traumoja, on kyse II -tyypin traumasta. Muistin toimintaan vaikuttaa myös puolustuskeinojen käyttö. Repressiota (torjuntaa) puolustuskeinonaan käyttävä on kyllä mukana traumaattisessa tapahtumassa ja tallentaa sen muistiinsa, mutta ei ehkä kykene palauttamaan sitä mieleensä. Dissosiaatiossa taas osa itsestä ei ehkä koskaan kokenut tapahtumaa ja siksi mieleenpalauttaminen ei onnistu. Mitä vakavampi trauma on, sitä voimakkaampaa dissosiaation käyttö yleensä on ja sitä enemmän muistamattomuutta aiheutuu. Myös lohkominen esimerkiksi hyvän ja pahan mielikuvat eivät yhdisty kokonaisuudeksi), siirtymä (kohteensiirto) ja samaistuminen hyökkääjään voivat vaikuttaa muistin laatuun. Amerikkalainen Williams on tutkinut, miten aikuiset muistivat lapsuudessaan tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön. Hän haastatteli 100 aikuista naista 17 vuoden kuluttua siitä, kun heidät oli arvioitu ja heitä oli hoidettu seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Vaikka potilaspapereissa oli lääketieteelliset ja juridiset dokumentit tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, 38 prosenttia naisista ei muistanut hyväksikäyttöä tai ei kertonut sitä haastattelututkimuksessa. Lapsuusajan trauma on erityisen vakava sen vuoksi, koska se voi häiritä normaaleja kehitysprosesseja. Lapsi on riippuvainen huoltajistaan, hänen biologinen kehityksensä on kesken ja minä- ja ympäristökäsitys on vielä epäselvä. Tämän vuoksi lapset reagoivat eri lailla kuin aikuiset ja tarvitsevat apua. Mutta traumalla on oma pitkäaikaisvaikutuksensa aina vanhuuteen asti. Ulkoisten ja sisäisten voimavarojen huvetessa trauma voi voimistaa otettaan yksilön psyykestä. Pitkäaikaistutkimukset osoittavat, että vaikka kärsisikin kliinisesti merkityksettömästä traumaperäisestä stressihäiriöstä keski-iässä, traumaa koskevat muistot hallita elämää vanhuudessa.

Monipuolinen traumanhoito

Vaikka jokaisella on selviytymis- ja sopeutumisvoimavaroja ja -kykyjä, traumaattiset kokemukset voivat muuttaa psykologista, biologista ja sosiaalista tasapainoa niin paljon, että yksi tietty tapahtuma voi pilata kaikki muut kokemukset ja myös turmella nykyisyyden ymmärtämisen. Menneisyyden tyrannia estää kiinnittämästä huomiota sekä uusiin että tuttuihin ilmiöihin. Jos joutuu jatkuvasti keskittymään ja valikoimaan menneisyyden mieleen nostamiin asioihin, elämästä tulee väritön, eikä uusista kokemuksista pysty oppimaan. Traumahoitomalli sisältää traumaperäisen stressin ehkäisyn, akuutit ehkäisevät interventiot, akuuttihoidot (fokusoitu traumaterapia) ja pitkät post-traumapsykoterapiat. Trauman tehokkaan hoidon tulisi ratkaista posttraumaattisten ongelmien laajan kirjon: mieleentunkeutuvuus, pakonomainen uudelleenaltistuminen, välttäminen ja turtuminen, ylivireys, huomiokyvyn ongelmat, hajamielisyys, ärsykkeiden erottelukyky, muuttuneet käsitykset itsestä ja toisista, dissosiaatio ja somatisaatio. Niin pitkään kuin traumaattiset muistot pysyvät dissosioituina, ne ilmenevät psykiatrisina, normaalia toimintaa haittaavina oireina. Juuri tämän vuoksi se, että uhria autetaan välttämään tapahtunutta ja menneisyyttään, ei todennäköisestikään poista trauman vaikutuksia elämästä. Hoidon pitäisi auttaa potilasta saavuttamaan uudelleen turvallisuuden tunne omassa kehossaan ja kohtaamaan tapahtunut sekä työstämään sitä. Traumahoitomallin ensimmäisistä vaiheista on jo suomenkielistä kirjallisuutta, kuten Atle Dyregrovin kirja Katastrofipsykologian perusteet ja Murtomaan ym.: n Sosiaali- ja terveysministeriön valmiusosaston työryhmäraportti psykososiaalisesta tuesta ja palveluista. Sen sijaan fokusoidusta ja pitkästä post-traumaterapiasta ei suomenkielisiä julkaisuja vielä juurikaan ole (Lasten traumahoidosta on kirjoittajan luku Sinkkosen ja Pihlajan toimittamassa kirjassa Ulosumpikujasta, 1999).

Hoito voi ehkäistä kroonistumisen

Kriisityön yleistyttyä Suomessa yksittäisten traumojen aiheuttamasta traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivät uhrit voidaan tunnistaa ja tarjota heille fokusoitua post-traumaterapiaa. Parhaimmillaan hoito voi ehkäistä traumaperäisen häiriön kroonistumisen ja on näin paitsi korjaavaa myös arvokasta ehkäisevää terveydenhuoltotyötä. Fokusoidussa traumaterapiassa keskitytään traumaattiseen tapahtumaan ja sen aiheuttamiin reaktioihin. Terapia on määräaikaista ja lyhytkestoista, mutta yleensä tiivistä. Usein käytetään erilasia traumaterapiamenetelmiä kuten EMDR-menetelmää. Ennen varsinaista hoitoa potilas jäsentää tapahtumaa jälkipuintikeskustelun avulla (debriefing) ja saa tietoa traumaattisen tapahtuman vaikutuksista sekä selviytymiskeinoista ja on myös itse hoitanut itseään kokonaisvaltaisesti. Hoidon alussa on arviointivaihe, jolloin käytetään traumaperäisten stressioireitten itsearviointikyselyä (esim. Impact of Event Scale) ja dissosiaatioarviointikyselyä (esim. Dissociation Evaluation Scale). Turvallinen ja luottamuksellinen työskentelysuhde on hoidon perusta. Arviointivaiheen jälkeen hoidolle asetetaan tavoite ja aloitetaan potilaan psyykkisen ja somaattisen turvallisuuden ja itsensä rauhoittamisen opettelu. Apuna voidaan käyttää rentoutumismenetelmiä sekä konfliktivapaan alueen ja turvapaikkamielikuvan käyttöä. Potilasta voidaan opettaa myös hallitsemaan mieleen tunkeutuvia muistikuvia. Tämän jälkeen aloitetaan traumatyöskentely, johon kuuluu trauman kohtaaminen uudelleen, traumamuistojen läpityöskentely ja niihin liittyvien tapahtumien, tunteiden ja kehon reaktioiden yhteen liittäminen. Esimerkiksi EMDR-menetelmää käytettäessä lähdetään turvapaikkamielikuvasta ja sen käytön opettelusta ja vasta sen jälkeen keskitytään traumaattisen kokemuksen pahimmalta tuntuvaan konkreettiseen muistikuvaan. Siihen liittyvä kielteinen itseä koskeva uskomus ja uskomuksen herättämä tunne ja sen ruumiissa aiheuttamat reaktiot etsitään ja samoin kuin muistikuvan myönteinen vastakohta eli se, mitä trauman kokenut haluaisi uskoa itsestään. Seuraavaksi käytetään silmien liikettä (EMDR) tai auditiivista tai sensorista kaksissuuntaista stimulointia samanaikaisesti kun potilas keskittyy muistikuvaansa, kielteiseen uskomukseen ja sen herättämään tunteeseen. Traumaattiseen kokemukseen liittyvät assosiaatiot aktivoituvat muistiverkostossa ja yleensä traumaattinen kokemus prosessoituu uudelleen. Nonverbaaliset muistiainekset liittyvät tietoiseen, verbaaliseen muistiin ja kokemuksen häiritsevyys lievittyy tai häviää. Terapiassa opetellaan myös uusia selviytymiskeinoja käsittelemällä uskoa ja uskomuksia, tunteiden hallintaa ja ilmaisua, sosiaalisia taitoja, mielikuvituksen myönteistä voimaa, järjen käyttöä esimerkiksi tiedon hankkimista ja fyysistä tekemistä. Aputerapiana voi toimia vertaistuki eli samaa kokeneen ihmisen tai ryhmän tapaaminen tai esimerkiksi väkivallan uhreja voivat auttaa itsepuolustuskurssit. Hoidon lopettamisvaiheessa arvioidaan keskustelun avulla onko asetettuun tavoitteeseen päästy. Lisäksi voidaan käyttää samaa traumaperäisten stressioireitten itsearviointikaavaketta kuin hoitoa aloitettaessa. Läpikäydystä traumasta voi oppia jotakin ja pitemmällä aikavälillä tämä näkyy yleensä henkisenä kasvuna ja empaattisuuden lisääntymisenä.

Traumaterapia myös ryhmäpsykoterapiana

Fokusoitua traumaterapiaa voidaan käyttää myös Figleyn kehittämän mallin 1-tyypin trauman kokeneiden perheiden hoidossa. Keskeistä on tukea avointa kommunikaatiota ja auttaa perhettä luomaan yhdessä yhteinen kertomus tapahtuneesta. Fokusoitua traumaterapiaa käytetään myös ryhmäpsykoterapiana. Suomessa on kokeiltu Ensi- ja turvakotien liiton Lapsen aika _projektissa Einadin ja Peledin kehittämää strukturoitua, fokusoitua ryhmähoitoa perheväkivaltaa todistaneiden ja kokeneiden lasten hoidossa hyvin tuloksin. Osa ryhmiin osallistuneista lapsista tarvitsee lisäksi jatkohoitona pitkäkestoisesta psykoterapiaa. Pesäpuu-projektissa taas autetaan vastaavasti ryhmähoidoilla lastensuojelun asiakkaana olleita huostaanotettuja lapsia työstämään huostaanottotraumaansa. Pitkäkestoinen post-traumapsykoterapia soveltuu toistuvien traumojen uhreiksi joutuneiden, esimerkiksi perheväkivallan tai insestin uhrien hoitoon. Aloitusvaiheeseen kuuluu turvallisuuden luominen sekä terapiassa että terapian ulkopuolella. Perheväkivallan uhrien hoidossa – myös lasten – tämä voi tarkoittaa konkreettisen turvasuunnitelman tekemistä vaaratilanteiden varalta. Usein traumatisoituneella ei ole elämässään paikkaa, joka toimisi rauhoittavana mielikuvana, turvapaikkana. Terapiassa turvapaikkaa aletaan rakentaa vähitellen esimerkiksi keräämällä kuvia paikoista, ihmisistä tai ilmiöistä, jotka herättävät myönteisiä tunteita ja edetään kohti konkreettista turvapaikkaa.

Turvallisuus ja luottamuksellisuus hoidon perusta

Erityisesti lapset saattavat tarvita heille sopivan mielikuvituksellisen teräsmiehen tai -naisen tai sankarieläin -hahmon, jolla on erityisiä voimia suojella ja pelastaa, ennen kuin he voivat löytää aggression ja selviytymisen itsensä avuksi. Terapeutin ja potilaan välisen luottamuksellisen ja turvallisen työskentelysuhteen luominen selkeine rajoineen on hoidon perusta. Arviointivaiheessa voidaan käyttää esimerkiksi tri van der Kolkin kehittämää Traumatiu Antecedents Questionnaire -kyselyä, jolla kartoitetaan potilaan elämän eri vaiheiden voimavara- ja traumatekijät. Voimavaroja arvioidaan esimerkiksi kysymyksellä, oliko lapsuudessa kukaan aikuinen herättämässä Sinua aamuisin ja laittamassa ruokaa Sinulle, sosiaalista tukea puolestaan kartoittavat kysymykset ystävyyssuhteista eri ikävaiheissa. Traumakysymyksiä ovat taas muun muassa perheväkivaltaa koskevat kysymykset. Traumoista voidaan myös piirtää elämänviiva ja arvioida traumojen vaikutusta tällä hetkellä. Dissosiatiivisuutta on välttämätöntä arvioida ainakin DES -kyselykaavakkeella ja tarvittaessa myös strukturoidulla dissosiaatiohaastattelulla. Aloitusvaiheessa asetetun traumadiagnoosin jälkeen hoidossa lähdetään liikkeelle traumaparadigmasta eli määritellään häiriön syyksi tapahtunut trauma. Sen jälkeen kerrotaan traumoista, traumaperäisestä stressihäiriöstä ja hallinta- ja selviytymiskeinoista. Vasta näiden jälkeen edetään traumatyöskentelyyn, jota seuraa voimavaraistamisen vaihe. Siinä potilas opettelee elämään uudessa tilanteessa, eikä ole enää menneisyytensä vanki. Potilaan omat selviytymisvoimavarat ja -keinot pyritään saamaan käyttöön. Häntä autetaan uuden uskomusjärjestelmän luomisessa, sosiaalisten taitojen rakentamisessa ja emotionaalisen läheisyyden ja intiimiyden kehittämisessä sekä tuetaan kehitystä uhrista selviytyjäksi. Hoidon viimeinen vaihe on arvioinnin, integroinnin ja lopettamisen aikaa. Tähän vaiheeseen kuuluu myönteisen merkityksen löytäminen tapahtuneelle, mahdollisesti uuden tehtävän (mission) löytyminen, henkisyyden herääminen ja terapiaprosessin lopettaminen.

Post-traumapsykoterapia suomessa

Traumaterapiakeskus aloitti yhdessä Suomen Mielenterveysseuran Koulutuskeskuksen ja Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin psykiatrian klinikan kanssa ensimmäisen kolmivuotisen vaativan erityistason traumapsykoterapeuttikoulutuksen syksyllä 1998. Koulutuksessa on integroitu teoreettinen viitekehys ja siinä opetetaan käyttämään monia traumaterapiamenetelmiä. Koulutukseen osallistuu 18 laillistettua psykoterapeuttia (yksilö- ja perheterapeutteja) eri puolilta Suomea, jotka muodostavat post-traumapsykoterapeuttien pioneeriverkoston. Tavoitteena on, että sekä erityistason että vaativan erityistason post-traumapsykoterapeuttikoulutusta järjestetään tulevaisuudessa säännöllisesti. EMDR-menetelmän käyttöön Traumaterapiakeskus on kouluttanut 130 mielenterveysalan ammatti-ihmistä eri puolilta Suomea. Lopuksi lainaan puoli vuotta sitten syvän trauman kokeneen, syöpään sairastuneen ystäväni sanoja: ”Aluksi Syöpä oli joka minuutti mielessä, nyt voi mennä kaksi tai kolme tuntiakin ettei Syöpä ole mielessä. Mutta tiedätkö, että koskaan eivät kukat ole olleet niin kauniita ja joen vesi niin kirkasta kuin tänä kesänä.”

Lähde: Soili Poijula

Revert to Web View
Next Post Previous Post

Psykoterapeutit:

Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä
Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä

Heikki Seppälä

Psykoterapeutti, perheterapeutti ET, työnohjaaja

aatosposti@outlook.com
044 317 1961

Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä