Onko meidän perhe normaali?

Perheessä kietoutuu yhteen monenlaisia voimia ja vastavoimia. Perhesuhteet erottaa muista ihmissuhteista kaksi oleellista piirrettä: pitkäaikaisuus ja elintärkeys. Juuri ne luovat perhesuhteisiin painetta ja mahdollisuuksia, joita muissa ihmissuhteissa ei ole.

Perhe joutuu ja saa olla tekemisissä keskenään 24 tuntia vuorokaudessa. Tiivis yhdessäolo avaa mahdollisuuksia moneen. Jotta arki sujuisi ja ongelmat ratkeaisivat, perheen täytyy keskustella, puhua, olla vuorovaikutuksessa. Mutta mitä vuorovaikutus on? Ja ennen kaikkea, onko oikeanlaista vuorovaikutusta olemassa? Lähestytään asiaa neljän, ehkä oudoltakin tuntuvan suunnistusmerkin kautta: juopon äidin, kolmannen henkilön, lapsityrannin ja skitsofreniaan sairastuneen perheenjäsenen. Asiantuntiajan on perheterapeutti Helena Lounavaara-Rintala Vuorovaikutusprosessien tutkimuskeskuksesta.

Kun äiti juo

Italialaiset perheterapeutit ovat sanoneet, että ihminen pyrkii yleensä vaikuttamaan oireillaan johonkin. Ei pelkästään itseensä, vaan myös perheeseensä tai ihmissuhteisiinsa. Oireiden takana piilevät motiivit saattavat olla hyvinkin myönteiset. Kun tavoite saavutetaan, esimerkiksi oma asema perheessä muuttuu tai vuorovaikutus paranee, oire katoaa, koska sitä ei enää tarvita. Jos perheenjäsen sen sijaan ei saavuta sitä, mihin oirehtimisellaan tähtäisi, vaan kenties jotakin aivan muuta, tilanne luisuu käsistä ja käyttäytyminen kehittyy todelliseksi oireeksi.

Oire siis tähtää johonkin, usein tiedostamattomasti. Kun perheen äiti juo, tilannetta voi tarkastella äidin tai perheen näkökulmasta. Mitä tapahtuu, kun äiti juo, millaista perheen elämä on ennen kuin äiti alkaa juoda? Millaista perheen elämä on, kun äiti on sammunut? Helena Lounavaara-Rintala huomauttaa, ettei välttämättä tarvitse edes miettiä, miksi äiti juo, vaan mitä käytännön seurauksia juomisella on.

– Voi myös ajatella äidin omaa elämää. Mitä sellaista äiti voi tehdä humalassa, mitä hän ei voi tehdä selvin päin. Juominen voi olla keino saavuttaa itse jotakin, tai se voi olla myös keino muuttaa perheen vuorovaikutusta.

Selvin päin vahva ja huolehtivainen äiti voi juomisellaan tarjota muille auttajan roolin. Kun hän on humalassa, muut pitävät huolta hänestä.

– Luulen, että aika monissa perheissä juovaa äitiä tai isää aletaan vahtia. Perheen tilanne jännittyy ja kiristyy, koska kukaan ei voi tietää, milloin hän taas aloittaa. Tilanne on kuin Cleas Anderssonin näytelmästä. Kaikki laukeaa, kun alkoholisti alkaa taas juoda. Elämä helpottuu hetkeksi, koska ei tarvitse enää pelätä, milloin ”se taas retkahtaa”.

Oire voi siis olla perhettä koossa pitävä voima. Sillä on myös myönteisiä vaikutuksia ympäristölle ja oirehtivalle ihmiselle.

– Ei kukaan pidä kiinni oireistaan, jollei niillä olisi jotakin hyviä, toivottavia seurauksia, jolleivät ne tähtäisi johonkin. Näin ajatellen äiti on juomisensa avulla vuorovaikutuksessa muun perheensä kanssa.

Mutta Helena Lounavaara-Rintala vie ajatusta vielä pidemmälle: oikeastaan kaikki vuorovaikutus on eräänlaista oireilua.

– Perheterapiassa tällainen ajattelu on jo hieman ”out” mutta minua se viehättää edelleen.

Kolmannen kautta

Puheen kierrättäminen päivällis- tai kahvipöydässä kolmannen henkilön kautta on tuttu ilmiö monissa perheissä. Äiti ei sano suoraan isälle, vaan välittää viestin tyttären kautta. Oikeaoppisen vuorovaikutuksen kaavan mukaan pitäisi puhua suoraan, jotta perhesysteemi ei häiriintyisi.

– Ei tämä ole välttämättä häiriö. Yhden määritelmän mukaan puhuttaessa ei koskaan ole läsnä pelkästään kaksi ihmistä, vaan puhe on aina yhteydessä muihin. Tässä se on selvää, koska kuvittelemme puhuessamme artikkelin lukijoita. Mutta

myös kahden rakastavaisen keskustelussa ovat muut läsnä, heidän ajatuksissaan.

Jos ilmiö sen sijaan toistuu ja toistuu, ja kolmas henkilö on aina sama viestin viejä, tilanne tulee raskaaksi. Pitkäaikaisissa ihmissuhteissa pitää kuitenkin ajatella, että mikään yksittäinen teko tai hetki ratkaise suuntaan eikä toiseen. Perhe-elämä on prosessi, jonka vuorovaikutus on pitkäjänteistä. Aina on korjaamisen mahdollisuus, joskin aina voi myös pilata jotakin hyvää.

Helena Lounavaara-Rintala ajattelee siis ”viestintähäiriöistä” suunnilleen samaa kuin oireistakin.

– Jos joku ei puhu suoraan, hänellä on siihen syynsä. Hän välttelee jotakin tai pelkää puheensa seurauksia. Ei kukaan kiemurtele syyttä.

Puhumisen opettelu nähtiin kuitenkin perheterapiassa 60-70 -luvuilla yhtenä perhesuhteiden yleisenä parannuskeinona. Opetettiin ja opeteltiin puhumaan. Jotakin ajatuksesta elää edelleenkin, vaikka uudemmat perheterapeuttiset lähestymistavat ovat sitä mieltä, että kieli, tapa, jolla ilmiötä kuvataan, on itse ongelma. Toisin sanoen kieli ei ole pelkkä ikkuna todellisuuteen, vaan se rakentaa todellisuutta.

– Mielestäni ilmiöt ovat olemassa riippumatta siitä, miten niitä kuvataan. Tässä uudessa ajattelussa, esimerkiksi narratiivisessa perheterapiassa, kuvaus on kaikki. Jos kuvausta muutetaan, ilmiöt muuttuvat.

Lapsityranni perheen päänä

Joissakin perheissä ohjia ei pitele perheen äiti tai isä, vaan perheen nuorimmainen. Hän ohjailee ja pyörittää perhettä halujensa mukaan, ja muut myötäilevät, koska eivät tohdi vastustaa lapsen tahtoa. Mitä enemmän lapsi saa, sitä enemmän hän vaatii. Tavallista arkea, vai jonkinlainen vuorovaikutushäiriö?

– Tällainen on yleensä pitkälle kehittynyt tulos. Terapeutin näkökulmasta voi kysyä, onko perhe tehnyt kaikkensa purkaakseen tilanteen. Mitä alkaisi tapahtua, jos lapsi kohtaisi kieltoja? Hän ei varmasti pitäisi niistä, ja jos taas perhe ei pidä siitä, ettei lapsi pidä, se ei kiellä. Perheellä on prinsessa ja prinsessalla palveluskunta. Jos kaikki ovat tyytyväisiä, mikäpä siinä. Lapsesta saattaa kehkeytyä kuinka upea kuningatar tahansa ja hän purjehtii uljaasti läpi elämän. Tällaisia ihmisiä on paljon, eikä se ole paha kohtalo. Jos lapsi menestyy, vanhemmat ovat tyytyväisiä. He uhraavat jotakin, jonka näkevät lapsessa tulevan takaisin moninkertaisena. Ongelma syntyy, jos lapsi ei menesty, ei ole tyytyväinen eikä kukoista.

Siis kaikki unelmat voi sijoittaa lapseen?

– Ei tietysti ole hyvä, että kaikki sijoitetaan lapseen, eikä itselle jää mitään. Mutta tässä on yksi vaarallinen klisee. Tämähän on klisee myös niin päin, ettei mitä saisi sijoittaa lapseen, ei saisi siirtää ollenkaan omia unelmiaan. Ensin on joskus keksitty, että pitää tehdä näin, ja vähän ajan päästä ei saakaan tehdä niin. Mitä perhe nyt tekee, se ajattelee, että yritetään olla välinpitämättömiä. Ei kai lapsi luule, että toivomme jotakin, tai ei kai lapsi ajattele, että haluamme hänen valitsevan tietyn ammatin.

Ja sitten päädytään siihen, ettei uskalleta tehdä mitään, ei sijoittaa unelmia, eikä olla sijoittamatta.

– Tottakai lapsen parasta saa ja pitää ajatella, tottakai saa unelmoida. Vanhemmat ovat niin tärkeitä lapsen kehitykselle, ettei heidän pitäisi salata haaveitaan ja toiveitaan. On parempi kertoa mitä ajattelee, mutta ei pakottaa lasta valitsemaan tietyllä tavalla. Missä tavallisessa perhe-elämässä kulkee pakon, manipulaation, kiristyksen ja lahjonnan raja, on mahdoton sanoa yleisellä tasolla. Huippuesimerkki on kuitenkin mielestäni se, kun vanhemmat maksoivat lapselle siitä, että saivat siivota tämän huoneen! Tätä en suosittele kenellekään. Mutta perheessä oli jokin ongelma, joka ratkesi sillä, että siivoamisesta maksettiin.

Skitsofrenia häiriintynyttä vuorovaikutusta

On sanottu, että tarvitaan kolmen sukupolven problematiikka synnyttämään skitsofrenia. Kun tietyntyyppiset vaikeudet on ratkaistu eri sukupolvissa tietyllä tavalla, kolmannessa sukupolvessa joku joutuu niin vaikeaan vuorovaikutukselliseen tilanteeseen, että joutuu ratkaisemaan tilanteen käyttäytymään psykoottisesti. Syntyykö skitsofrenia sukupolvien häiriintyneestä vuorovaikutuksesta?

– Tällaiseen on uskottu joskus. Jos nyt lähdetään tutkimaan psykoottisten nuorten aikuisten perheitä taaksepäin, todistusvoimaa voi löytyä. Tällaiset tutkimukset ovat vaikeita, koska elämä itsessään on vaikeaa, Ihmisillä on monenlaisia ongelmia, joita he ratkovat eri tavoin, parhaan kykynsä mukaan. Mutta löytyisikö sukupolviselvityksistä jotakin tiettyjä ominaisuuksia, joilla skitsofrenian puhkeamista voitaisiin perustella, en oikein usko.

Voi tietysti ajatella, että tietty käyttäytymismalli siirtyy sukupolvelta toiselle, mutta niinhän moni muukin asia siirtyy.

Helena Lounavaara-Rintalan mukaan joku nuori lääkäri sanoi kerran, että skitsofrenia on yhtä periytyvä kuin lääkärin ammatti. Suvuittain löytyy yhtä paljon lääkäreitä kuin skitsofreniaan sairastuneita. Silti kukaan ei usko lääkäriyden periytyvän biologisesti, sen sijaan skitsofrenian uskotaan periytyvän. Jotkut sanovat myös, että jos skitsofrenia periytyisi biologisesti, se geeni olisi jo löytynyt. Silti sitä etsitään uskomattoman innokkaasti.

– Siis mikä on lopputulos. Totta varmasti, että kaikkea vuorovaikutusta voidaan pitää erilaisena oireiluna. Mutta missä kulkee oireen ja häiriön raja. Todennäköisesti käytännössä, elämän arjessa, kussakin perheessä eri kohdissa.

Ja kun Helena Lounavaara-Rintala sanoi, pitkäaikaisissa ihmissuhteissa mikään yksittäinen teko tai hetki ei ratkaise suuntaan eikä toiseen. Aina on korjaamisen mahdollisuus, joskin aina voi myös pilata jotakin hyvää.

Lähde: Tarja Heiskanen, Mielenterveys lehti 3/1999, lehtitilaukset SMS-Julkaisut, yhteys linkit sivulta.

Revert to Web View
Next Post Previous Post

Psykoterapeutit:

Heikki Seppälä

Psykoterapeutti, perheterapeutti ET, työnohjaaja

aatosposti@outlook.com
044 317 1961

Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä
Mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita:
Kyllä